Anna Vilenius meni jo nuorena tyttönä Kyron paperitehtaan korjauspajalle siivoojaksi. Jos jonkun elämästä sanotaan, että se on ollut värikäs, niin Annan tapauksessa sen voi sanoa olleen sysimusta. Hänellä oli aina yllään samat, liasta kiiltävät mustat työvaatteet, myös vapaa-ajallaan. Myös Annan työpaikalla miehet työskentelivät mustissa työvaatteissa.

Sodasta palanneet miehet eivät tulleet

Kerron hieman taustaa, keitä nämä miehet mustissa oikein olivat. Sotien jälkeen, kun palattiin jälleen rauhanomaiseen elämään, myös Kyron tehdas joutui erilaiseen tilanteeseen kuin ennen sotia. Rauhanehdot ja poliittinen tilanne muuttivat asetelman, oli niin sanotusti työmiehen hetki.

Sodasta palanneet, kovia kokeneet miehet eivät suinkaan olleet palautuneet kokemuksistaan. Minullakin oli kolme veljeä rintamalla. He palasivat verstaalle töihin ruumiillisesti ehjinä, mutta eivät ilman henkisiä vauroita.

Menin verstaalle töihin vuonna 1947, ja pääsiin seuraamaan näitä miehiä niin työssä kuin kotonakin.

Kovat miehet sodassa olivat kovia siviilissäkin, ainakin he sitä esittivät. Veljeni Jaakko oli koko sodan ajan eturintamalla taistelulähettinä. Hän kertoi paljon sotajuttuja ja esiintyi kovana jätkänä.

Kerran työmatkalla hän osui paikalle, jossa oli tapahtunut auto-onnettomuus. Auto oli ajanut pyöräilijän päälle niin, että ohjaustanko oli lävistänyt rinnan. Jaakko ei kestänyt nähdä verta eikä onnettomuudessa kuollutta uhria, vaan meni jonkinlaiseen shokkiin.

Menin katsomaan häntä kotiin, mutta vaimonsa ei päästänyt minua sisään vaan asia haluttiin salata. Ilmeisesti kyse oli sotatraumasta, joka olisi tarvinnut hoitoa.

Otto pelasti rintamalla verivihollisensa

Toinen veljeni Otto oli kaikkein pisimpään taisteluissa, hän osallistui myös Lapin sotaan. Otto selvisi kuin ihmeen kaupalla naarmuitta. Hänelle kävi ihmeellinen kohtalon sattuma, kun hän joutui samalle rintamalohkolle pahimman vihamiehensä kanssa. Kyseinen kaveri haavoittui pahasti ja olisi jäänyt kuolemaan, ellei Otto olisi kantanut häntä häntä joukkosidontapaikalle.

Silloin tämä vihamies, että Otto oli lavastettu syylliseksi hänen silmävammaansa, eikä syytöksessä ollut mitään perää. Kyseessä oli vähän ennen sotia sattunut kahakointi Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) ja tavisten kesken.

Otto oli saanut tapauksesta kolmen kuukauden mittaisen linnatuomion. Syyllinen oli jälkikäteen kovasti pyydellyt tekoaan anteeksi. Otto ei sopeutunut siviilielämään sodan päätyttyä ja hän palasikin armeijan palvelukseen Niinisaloon asesepäksi.

Näissä tehtävissä hän haavoittui kolme kertaa. Otto sai kunniamerkin pelastettuaan monta varusmiestä, vaikka oli itsekin pahasti haavoittunut. Näitä onnettomuuksia sattui, kun testattiin tykistön osumatarkkuutta kaukana ampumaradalla.

Otto purki sotatraumaansa alkoholilla. Trauma hellitti ja juominen loppui vasta useamman vuoden jälkeen, mutta traumasta tokeneminen oli suurelle perheelle helpotus. Otto kuitenkin menehtyi verrattain varhain.

Seppä Taave nakkeli niskojaan käskyille

Nämä sodan kokeneet miehet palasivat tehtaan korjauspajalle suoraan kuoleman kentiltä, mutta joukosta paljastuivat kyllä pelimiehet. Miehet olivat taitavia ammattilaisia ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

Korjauspajan kovimpaan kolmikkoon kuuluivat Mauno Suojanen, Taave Valin ja Tauno Viita. Suojanen oli myös hyvä muusikko. Seppä Taave Valin ei koskaan puhunut karkeuksia, mutta oli hankala työnjohdolle.

Taave ei sietänyt neuvomista. Hän käänsi selkänsä, jos pomo yritti selvittää jotain työhön liittyvää asiaa. Jos pomo siirtyi Taaven eteen, tämä käänsi taas selkänsä. Pomolle ei jäänyt muuta mahdolisuutta kuin jättää työtilaus alasimen päälle ja poistua niskaansa nostellen. Tästä hän oli saanut lisänimen ”kaskinikki”.

Peltiseppä Tauno Viita oli kaikkein kovin pelimies. Viita oli komea, suurikokoinen ja myös naistenmies. Moni kylän nainen kävi Taunolla tinauttamassa kahvipannunsa.

Näiden miesten keskellä Anna teki siivoustyötään. Vaikka hän oli porukan ainoa nainen, hän kuului joukkoon. Häntä kutsuttiin ”munattomaksi viilariksi”. Anna sai kuulla kaikenlaista, karkeaakin kielenkäyttöä. Suojanen tervehtikin häntä aamuisin sanomalla: Mitä Annan v-naamalle kuuluu?

Ei Anna tästä pahemmin loukkaantunut. Käänsi vain selkänsä ja jos tarkkaan seurasi, niin Annan suupielessä kareili usein hymy. Verstaan miehet olivat Annan perhe, jota hän rakasti.

Juorut kulkivat Annan kautta

Anna oli myös utelias. Jos miehet jossain juttelivat, hän hivuttautui harjoineen kuuloetäisyydelle. Miehet käyttivät tätä välillä hyväksi ja sepittivät kaikenlaisia juttuja.

Erään kerran miehet tuumivat ääneen, että joo-o, kyllä sen jo selvästi näkee kun katselivat ikkunasta ulos, missä eräs vanhapiika kulki tehtaan labraan iltavuoroon. Tätä jatkui useampana päivänä.

Viimein Annan uteliaisuus voitti ja hän kysäisi, että mitä siä ny oikein näkyy.

– No sitä vaan, että Ritasen Iita on pikkusiin päin.

Siitäkös riita syntyi, kun Anna vei juorua eteenpäin.

Kihlasormus kulki mukana vaatemytyssä

Annallakin oli haaveensa. Kun menin kihloihin 1952, hän onnitteli minua ja kertoi samalla salaisuutensa.

– Olen minäkin ollut kihloissa, Anna sanoi.

Hän kaivoi taskunsa pohjalta vaatemytyn, joka joskus oli ollut valkoinen mutta nyt aivan mustaksi patinoitunut. Mytyn sisältä paljastui kihlasormus, jota Anna oli kantanut koko elämänsä mukanaan.

Ulkoiselta olemukseltaan Anna ei ollut mikään kaunotar. Sielun kauneutta Annassa kuitenkin oli, kun ajattelee hänen kiintymystään verstaan työmiehiin.

Pieni harmaa mökki lahoilla lattiahirsillä

Annan elämä ei ollut kovin ruusuista. Hän asui äitinsä kuoleman jälkeen yksin pienessä harmaassa mökissä, jonka alimmat hirret olivat pahasti lahonneet ja koko mökki painunut kasaan.

Vaikka Annan elämä näytti kovin yksinäiseltä, hän ei ollut erakko. Naapuritalossa asui suutari Grönlund, jonka poika Olavi on kertonut Annan vierailleen heillä päivittäin.

Annalla oli tapana istua heidän ruokapöydälleen, mikä kovasti suututti talonväkeä. Anna kun ei ollut kovinkaan siisti, aina likaisissa verstaan työvaatteissaan. Olavi keksikin mennä pöydälle makaamaan, kun Anna oli tulossa.

Meille verstaan miehille Anna piti usein melkoista rippiä, jos paikat oli pahasti sotkettu. Kuitenkin, jos joku sivullinen jossain kylillä puhui verstaan miehistä pahaa, niin sai hän Annan silmilleen.

Kun Anna sai ostaa tehtaalta vähän parempikuntoisen mökin asunnokseen, hoitivat verstaan miehet muuton ja tarvittavat korjaukset. Vanha mökki purettiin ja pilkottiin polttopuiksi. Olin itsekin mukana näissä talkoissa.

Hautajaisissa karskit miehet kyynelehtivät

Kun Anna saatettiin viimeiselle matkalleen, koostui saattajien joukko lähinnä verstaan miehistä. Monen karskin ja sodat kokeneen miehen silmässä kiilsi kyynel.

Verstaan miehet hoitivat myös puisen ristin Annan haudalle. Puusepät tekivät ristin hienosyisestä männystä ja risti maalattiin valkoiseksi. Annan nimi sekä syntymän ja kuoleman ajankohdat maalattiin ristiin mustalla. Ajan mittaan risti lahosi ja kaatui. Viimeinen merkki Annan elämästä siirtyi ajattomuuteen.