Täysin samaa mieltä. Uudistettu metsä on tulevaisuuden hiilinielu, pystyyn kuoleva metsä on kaiken tappion lisäksi hiililähde, koska puulle jää ainoastaan polttoarvo ja loput maatuu. Hyvin vähälle kiinnostukselle on jäänyt hakkuun suoritus kuusikoissa ja tulevan uudistusalan jatkokäyttö. Myös uutisointi hakkuista on tarkoitushakuista, koska kuvataan aina juuri hakattua ja muokattua ryteikköä; sellainen se on vain muutaman vuoden ja sen jälkeen alkaa luonnon oma uudistuskasvatus istutuksen lisäksi. Kaksikymmenvuotias taimikko voi olla jo omistajansa aarreaitta sienineen ja ulkoilumahdollisuuksineen, mutta se vaatii omanlaisensa taimikonkäsittelyn, joka ei välttämättä ole kuin oppikirjasta. Esittelen yhden tavan kasvattaa sekametsä. Kun vanhaan metsään tehdään avohakkuu, niin mikään pakko ei ole kaikkea hakata, vaan voi jättää taimiryhmiä ja nuoren metsän ryhmiä hakkaamatta. Niillä kohdin myös lajistoa säilyy. Koivuja kannattaa jättää jonkinverran; tuuli ne voi heti kaataa, mutta niistä tulee lahopuuta, joka kannattaa jättää metsään. Koivuja säilyy ehkä myös pystyssä ja ne ravitsevat maaperää. Maaperän voi reilusti laikuttaa ojakauhalla, silloin lehtipuut lisääntyvät herkemmin luontaisesti. Ennakkoiraivaus kannattaa tehdä osittain vain taimien ympärille ja antaa istutettujen puiden ja luontaisesti lähtevien lehtipuiden kilpailla kasvupaikoista. Osa kuusentaimista voi kuolla, mutta metsä kasvaa luonnolliseen suuntaan. Tällä tiheällä alkukasvatuksella saavutetaan se, että maaperä ei ala kasvamaan voimakkaasti ruohoa. Tässä vaiheessa on helppo tehdä vesurilla uusia polkuja metsään tai uudistaa vanhoja reittejä kulkukelpoisiksi, niin on jatkossa helpompi kävellä taimikossa ja käydä tarkkailemassa sitä. Ensiharvennus on syytä tehdä viimeistään silloin, kun suurimmat lehtipuut on n. viisisenttisiä. Raivattavat puut jätetään lahopuuksi metsään ja koivuja jätetään kasvamaan niin, että ne eivät estä kuusien kasvua. Koivuja poistetaan myöhemmin polttopuuksi, kun ne ovat vielä varttuneet, mutta sekametsä sää pysyväksi. Tässä vaiheessa raivattujen polkujen varsilla on jo sieniä poimittavaksi asti, koska sorkkaeläimet hyödyntävät myös polkuja ja levittävät rihmastoja. Kaatuneissa koivuissa on kääpiä ja säästyneissä kuusiryhmissä on omanlaisensa kasvupohja. Tällaisella uudiskasvatuksella tulee jonkin verran tappioita työn määrän lisääntyessä ja menetettyinä kasvumahdollisuuksina. Mutta jos vain on mahdollisuus harrastaa metsän kasvatusta, niin parhaimmillaan se on tällaista pitkäjänteistä suunnittelua, mutta tuloksena on sekametsä, jossa on eri puulajeja ja josta on iloa omistajalleen monella tapaa. Tämä on hieman pehmeämpi tapa uudistaa vanha kuusikko ja metsä saa uudenlaisen merkityksen. Itse olen onnistunut tällä tavalla luomaan uuden metsän ja välttänyt siltä osin kuolevan arvokuusikon seuraamisen. Uudistaminen ei mennyt sääntöjen mukaan, mutta lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen. Tällaisessa kasvatuksessa on myös riskejä, koska tiheän puuston kerralla liian voimakas harventamien aiheuttaa lumituhoja ja se pitää myös osata ennakoida. Maaperä vaikuttaa myös kasvuun, mutta silloin pitää mennä sen ehdoilla. Tärkeintä on metsän säilyä kasvukuntoisena sekametsänä ja ajoittaa toimenpiteet sen mukaan.