Muutama vuosi sitten päivitin omaan sosiaaliseen mediaani Santtu-kissamme kuvan ja samalla nimesin sen (hänet?) Hömppätiikeriksi.
Osa kuvan nähneistä piti sitä hauskana, osa oli ymmärtävinään sen symboliikan ja ne, jotka ehkä eivät aivan ymmärtäneet, vain ”tykkäsivät”.
Paljastan nyt salaisuuden, eli sen mistä nimitys sai alkunsa ja perustelunsa.
Hömppähän tarkoittaa tietenkin kaikissa meissä elollisissa olennoissa pesivää hellyyden ja lähei-syyden tarvetta, joka tässä kissamme tapauksessa ilmeni - eli pamahti päälle – useimmin juuri väärissä paikoissa ja vääriin aikoihin. Näitä olivat seuraavat:
Hypähdys kaikenkattavaan makuuasentoon aamukahvin aikaan pöydällä olevan avoimen aamulehden päälle tai hypähdys puolison syliin juuri, kun neuletyössä on vaikein ja varovaisin vaihe menossa. Sama hellyystarve syntyi tuossa karvaisessa otuksessa juuri kun olin tekemässä jotain tärkeää toimintoa tietokoneellani. Hypähdys näppäimistölle varmaan tuntui Santusta ainoalta oikealta toiminnolta sillä hetkellä, minusta ei niinkään.
Tiikeri taas viittaa tilanteisiin, jossa kissamme oma palvelusväki oli toiminut väärin tai ei ollut ymmärtänyt herransa tarpeita juuri oikein tai riittävän nopeasti. Näitä tilanteita syntyi, kun Santtu halusi a) päästä juuri nyt ulos, b)saada juuri nyt ruokaa tai c) halusi hiekkalaatikkonsa tyhjennystä juuri nyt, ennen seuraavaa ”istuntoa”.
Tällaisena hetkenä tuo muutoin niin rauhallinen ja lempeä kotieläin muuttuu kissapedoksi, joka terrorisoi meitä sähisemällä, kynsimällä tai sivuttain etenemällä ja selkä köyryssä hyökkäilemällä.
Toisaalta: mikä meidät ihmiset muka erottaisi tämän hömppätiikerin käytöksestä?
Ei mikään.
Samalla tavalla mekin haluamme hellyyttä ja läheisyyttä sopivina annoksina ja mielellään myös juuri oikeaan aikaan. Samalla tavalla mekin olemme valmiit telomaan sen tietyn tyypin, jonka naama ei miellytä tai joka juuri äsken toimi vastoin meidän toiveitamme. Kaikilla luontokappaleilla on oma luontonsa, joka tulee esiin tarpeen mukaan. Kun siis puhumme luonnosta, puhukaamme myös itse Luonnosta, eli kaikesta siitä, mikä on ympärillämme. Puhutaan vaikka koko maapallosta ja sen luonnosta.
Silläkin näet on omat hellät ja rauhaa etsivät hetkensä ja alueensa hiljaisissa vehreissä metsissä tai tyynen sinisen järven pinnalle heijastuvissa pilvissä. Samaan aikaan kuitenkin toisella puolen palloa purkautuu tulivuori, järisee maa tai rantaan kaatuvat kymmenen metrin hyökyaallot. Ne syntyvät hetkessä ja tuhoavat tieltään kaiken elävän ja ainakin kaiken ihmisen rakentaman.
Sehän on siis aivan samanlainen hömppätiikeri kuin tuo keittiön lattialla juuri nyt ruokaansa ahmiva Santtu-kissa. Se näyttää ja toteuttaa tarpeensa sen mukaan, mitä elämä ja elossa pysyminen siltä vaatii. Emme me ihmisetkään voi vaatia, että jokainen päivämme sujuisi käsikirjoituksen mukaan tai edes suurin piirtein niin kuin olemme sen suunnitelleet. Parhaiten pärjäävätkin ne, jotka ymmärtävät, että välillä tulee oltua vähän hömppä ja välillä pitää taas vaatia perusteltua oikeutta, kuten muutkin ”tiikerit”.
Me ollaan yhtä, Santtu-kissa, hänen isäntäväkensä ja koko luonto ympärillämme.