Vuonna 1944 lähes koko Suomessa vietettiin pitkästä aikaa rauhan joulua: raskas sota itärajalla oli päättynyt. Useimmille perheille tuon vuoden joulu oli lähiomaisen menetyksen johdosta aiheutunutta surua ja kaipausta.

Hämeenkyröläisen Kauko Mäkelän perheessä Vesajärvellä, morsiamen Sirkka Viitasen kotona Ähtärin Myllymäellä ja muiden lähisukulaisten luona Ikaalisissa kuitenkin joulu oli ainutlaatuinen ja ikimuistoinen onnen joulu, sillä heinäkuussa 1944 Äyräpäässä kaatuneeksi ja kentälle jääneeksi ilmoitettu luutn. Kauko Mäkelä palautettiin toisessa sotavankilähetyksessä kotimaahansa 25. joulukuuta 1944.

Kauko Mäkelä teki elämäntyönsä Hämeenkyrössä opettajana, kansalaiskoulun perustajana ja yläasteen rehtorina. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1977 ja nukkui ikiuneen kotonaan 31. lokakuuta 1990.

Tiedot kerrotuista tapahtumista perustuvat pääasiassa äitini Sirkka Mäkelän muistoihin, sotavangeista kertoviin kirjoihin ja isäni Kauko Mäkelän sekä hänen lähiomaistensa väliseen kirjeenvaihtoon. Suorat lainaukset kirjeistä on merkitty kursiivitekstillä.

”Taivaan isän haltuun!”

Oli heinäkuu 1944. Sota oli jatkunut jo lähes viisi vuotta ja toinen divisioona oli ryhmittynyt puolustusasemiin Vuosalmelle. Venäläisten suurhyökkäys Äyräpäästä alkoi 4. heinäkuuta. Suomalaisten ja venäläisten linjojen välissä oli Vuoksi-joki. Vuoksessa olevat saaret olivat vielä suomalaisten hallinnassa, myös Vasikkasaari, missä isäni toimi joukkueen johtajana.

Viimeisessä kirjeessään rintamalta 6. heinäkuuta hän kirjoittaa:

Ei siellä kotoseudulla varmaankaan enää paljon miespuolista väkeä liiku, poikasia vain ja vanhuksia. Isänmaa vaatii nyt kaikki miehet itärajoilleen. Voikaa hyvin. Taivaan isän haltuun! Kirjoittamiin! Kauko

Vihollisen raivoisa hyökkäys mursi Vasikkasaaren puolustuksen 10. heinäkuuta. Raskaita tappioita kärsinyt III/JR7 jätti saaren. Miestappiot olivat suuret, mutta muutamat haavoittuneet, joukossa luutnantti Mäkelä, jäivät vangeiksi.

Kaukon lähettämät kirjeet siis loppuivat ja kotirintamalta lähetetyt kirjeet palautettiin. Seuraava häntä koskeva kirje tuli kirkkoherra Alangolta päivättynä 26. heinäkuuta.

Raskas velvollisuuteni on ilmoittaa Teille ja toisille perheenne jäsenille, että eilen illalla tulleen tiedon mukaan poikanne Kauko Mäkelä on kaatunut ja jäänyt kentälle Äyräpäässä. Näin ollen olisi Teidän poikanne saavuttanut matkansa pään taistellessaan pyhimpien elämän arvojen puolesta.

Läheisten toivo eli hautajaistenkin jälkeen

Tiedusteluihin Kauko Mäkelän kohtalosta eivät kuitenkaan Vasikkasaaresta selvinneet aseveljet osanneet antaa selvitystä: kukaan ei ilmoittanut varmuudella tavanneensa häntä kaatuneena, lievästi haavoittuneena kylläkin.

Arveltiin hänen haavoittuneen pahemmin peräytymisvaiheessa ja joutuneen vangiksi tai sitten kaatuneen.

Kaatuneena kentälle jäänyt Kauko Mäkelä siunattiin Hämeenkyrön sankarihautausmaahan syyskuun alussa, jolloin myös sotatoimet itärajalla lopetettiin. Läheisten toivo eli edelleen, sillä tiedettiin, että suomalaisia sotavankeja oli yli 3 000. Neuvottelut sotavankien vaihdosta käynnistettiin aselevon jälkeen.

”Rakkaat terveiset Kaukolta”

Vesajärveläinen Heikki Osara oli myös sotavanki, joka pääsi vankeudestaan takaisin ensimmäisessä palautuserässä 22. marraskuuta 1944. Joulukuun 7. päivä päivätyssä kirjeessä Osara kirjoitti isäni äidille Lempi Mäkelälle:

Monet sydänterveiset tämän pitkän ajan perästä. Ja Kaukon itsensä lähettämät rakkaat terveiset myöskin. Olin hänen kanssaan Pietarin sairaalassa. Siellä kuitenkin tiemme erosi. Hän kun oli vaikeammin haavoittunut, hän joutui Hatsinan sairaalaan. Sain hänestä viestiä aika usein, kun sieltä tuli poikia sille leirille, jossa minä olin. Kauko oli siellä viimeksi saamani tiedon mukaan jo täysin toipunut leikkauksenkin jälkeen. Toivon , että Taivaan isä soisi Teille sen suuren Joululahjan, että Kaukokin jo jouluksi pääsisi kotimaahan.

Joululahja saapui toisessa palautuserässä

Toinen vankien palautuserä tuli Suomeen joulupäivänä 25. joulukuuta 1944. Radiosta kuulutettiin palautettujen nimet ja toivo muuttui todellisuudeksi.

Sotavankiveli Heikki Osaran vajaa kuukausi sitten ilmoittama viesti suuren joululahjan mahdollisuudesta oli toteutunut. Palautetut vangit koottiin Hankoniemeen karanteenileirille kolmeksi viikoksi.

Edellisestä isäni kirjeestä kotiin oli kulunut melkein puoli vuotta.

Tällainen oli "kaatuneena kentälle jääneen sankarivainajan" ensimmäinen kirje äidilleen ja sisarelleen.

Hanko 26.12.1944

Rakkaat äiti ja Rauha

On kulunut pitkä aika, kohta puoli vuotta siitä kun viimeksi olette mitään minulta saaneet. En tiedä, oletteko enää elossakaan, mutta kuitenkin toivon, että vielä saamme toisemme tervennä kohdata. Ehkä Jumala on antanut

terveyttä ja voimaa kestämään tämän kuluneen vaikean ajan, kuten minullekin.

Niin – heinäkuun 10. pnä haavotuin Vuoksella Vasikkasaaressa oikeaan jalkaan ja keskiruumiiseen ja jouduin sotavangiksi. Kolmea päivää vaille 5 kk makasin Venäjällä sotavankisairaalassa, nyt olen jo kunnossa, joskin huomattavasti laihempi kuin ennenmuinoin (58,5kg), mutta terve kuitenkin. Monta vaikeaa hetkeä on ollut - perin vaikeaa, alussa haavoittumisen jälkeen olin kuolemankielissä yli 40 asteen kuumeessa, mutta toivuin kuitenkin.

En ikinä olisi voinut saada suurempaa joululahjaa kuin tänä jouluna, joskin rajan ylitys tapahtuikin vasta joulupäivänä eli siis eilen. Tavallisestihan lahjat jaetaan jo aattona. Meitä oli 30 upseeria samassa vaunussa ja hetki

oli juhlallinen, kun raja ylitettiin. Oli vaikea pidättää itkua, vaikka kaikin olimmekin jo paljon kokeneita miehiä. Ensin sivuutettiin venäläiset rajavartijat ja sitten näimme kuljetusvaunun ikkunasta sen, jota odotimme: nuori suomalainen rajajääkäri konepistooli kainalossa, suu hymyssä seisoi siinä. Puristelimme toistemme käsiä ja toivotimme onnea. Hetki oli liikuttava. Juna jatkoi matkaansa Vainikkalaan, ainoastaan suomalaiset sotilaat ympäröivät junan ja siirto sairaalajunaan alkoi. Vastaanotto omalla puolella oli suurenmoinen, niin hellän huoltavia olivat kaikki, lämmin juna, hyvää suomalaista kaurapuuroa suomenkieli ympärillä – unohtumattomia hetkiä.

Matka sujui nopeasti. Kello 13 joulupäivänä lähdimme Vainikkalasta, asemilla ihmisiä vastassa etsien tuttaviaan, poikiaan, miehiään, paljon sellaisia, jotka eivät ikinä palaa, jotka lepäävät Kannaksen hiekassa tai vankileirien hautausmaissa.

Olisi paljon kirjoitettavaa, mutta menen kuitenkin taas elämän arkipäivään. Karanteeni täällä Hangossa kestää 3 viikkoa, jona aikana omaiset eivät saa tulla tapaamaan. Kirjeitä ja paketteja voi lähettää, osoite Hanko, Palautettujen suomalaisten leiri, arvoni on luutnantti kuten ennen. Ja sitten: saan päivärahani vasta pois lähtiessä, joten tarvitsisin 300:- kaikenlaisen tillbehörin ostoon, jos vain järjestyy. Hyvä olisi saada myös muutama pari sukkia, slipover j.n.e. Ei mitenkään paljon, mutta vähäsen vaatetta.

Radiosta kuuluu tapaninpäivän jumalanpalvelus – puoli vuotta sitten kuulin

viimeksi sellaisen. Olen kuin unessa vieläkin, onnen unessa, onnellinen, että olen jälleen vapaassa rakkaassa isänmaassani. Paha uni on ohi.

Lopetan. Toivon Taivaan isän siunausta, että terveenä tapaamme tammikuun puolivälissä. Terveisiä kaikille omaisille ja tuttaville.

Kauko

Yllä kerrotun Mäkelän perheen 80 vuotta vanhan joululahjan muistavat vielä kuultuina lukuisat hämeenkyröläisten ja ikaalilaisten sukulaisten sekä tuttavien jälkeläiset.

Meille perheen jälkipolville tämän joululahjan arvo on kirkastunut ja vahvistunut edelleen ajan myötä.

Kauko Mäkelän, ikaalilaisen Johan Frans Wiljakan tyttärenpojanpoika Raimo Mäkelän kirjoitus Kauko Mäkelän raskaista sotavankikokemuksista julkaistiin alunperin

jouluna 1994 Hämeenkyrön Sanomisssa. Kirjoitus perustuu kirjeenvaihtoon, jota Kauko Mäkelä kävi lähisukulaistensa kanssa.

Nyt vuonna 2024 sotavankipalautuksesta on kulunut 80 vuotta ja sota-ajan omakohtaisesti muistavia on elossa enää hyvin vähän.