Pian juhlitaan vappua, tuota kevään, ylioppilaiden ja työläisten juhlaa. Karnevaalitunnelmaa ei kuitenkaan ole odotettavissa, kylmyys ja korona estävät sen.
Valitettavan usein vapun vietto on karannut käsistä. Kännääjät ovat tehneet ilkivaltaa ja jopa väkivaltaa. Iloiseksi tarkoitettu kevään juhla on muuttunut öykkäämiseksi ja oksenteluksi.
Vallan kummia kuuluu virolaisesta vapun vietosta. Yliopistokaupunki Tarton opiskelijat eivät tyydy juhlimaan vappua yhtenä ja kahtena päivänä, vaan Tartossa kevätpäiviä juhlitaan kokonainen viikko. Kaupunkiin saapuu porukkaa ympäri maata juhlimaan talven loppumista, ja tapahtumia on tanssimaratoneista pizzansyöntikisoihin.
Vappua vietettiin jo keskiajalla, jolloin poltettiin kokkoja. Suomessakin, erityisesti Pohjanmaalla, on sytytetty helavalkeita pahojen henkien karkottamiseksi. Josko nyt kokoilla karkoitettaisiin pois pahan koronan henkeä?
Vappuna on lähdetty perheen ja ystävien kanssa piknikille. Sekään ei ole nyt tautitilanteen takia suotavaa, ainakaan isojen väkijoukkojen pariin ei pidä lähteä eväsretkelle.
Mutta herkutella voi kotonakin. Vapun perinteikäs menu ei kuitenkaan ole mitenkään suuri kulinaristinen nautinto, mutta kaloreita se tykittää mukavasti. Tarjolla kun on simaa, tippaleipiä, umpirasvassa paistettuja munkkeja, nakkeja ja perunasalaattia. Palan painikkeeksi nautitaan samppanjaa ja viiniä.
Itselläni ei ole mitään vappuun kuuluvia pakkoperinteitä. Joskus ihan omaksi ilokseni pistän vappuna päähäni kellastuneen 40 vuotta sitten saamani ylioppilaslakkini. Toki muistoja vapuista on lapsuudestakin. Kotikylälläni Riitialassa koko perheemme osallistui työväentalolla järjestettyihin vappujuhliin. Poliittisesti emme sinne kuuluneet, mutta yhteisöllisesti kyllä. Kylällä kun oli totuttu osallistumaan kaikkiin yhteisiin rientoihin. Pikkuplikalle vappupuheet olivat takapuolta puuduttavia, mutta nekin jaksoi kuunnella, kun tiesi, että lopussa luvassa oli parasta eli näytelmä.
Vappumarsseilla minua ei ole näkynyt, eikä näy. Työväen vapusta minulla on kuitenkin hyvinkin omakohtainen kokemus. 1980-luvun puolivälissä olin toimittajan työstäni virkavapaalla ja työskentelin kansalaisjärjestössä Helsingissä tiedottajana. Järjestö oli vahvasti vasemmiston hallinnassa, minä taisin olla työpaikkani ainoa ei-vasemmistolainen. Suhteet pelasivat kuitenkin kenttään, sillä minut kutsuttiin pääpuhujaksi Helsingin betoniraudoittajien yhdistyksen vapputapahtumaan. Siellä solidarisuus kukki, ja isokouraisten työläisten kanssa vietin oikein leppoisaa vappua.