Aika 1918 kansalaissodasta toisen maailmansodan syttymiseen 1939 oli Suomessa väkivaltainen. Lehdet kirjoittivat raaimmastakin verityöstä inhorealistisen yksityiskohtaisesti. Nimet, paikat ja kellonajat mainittiin empimättä.

Tekstien kovuudella kosiskeltiin lukijoita. Ei ollut viihdelehdistöä, joka olisi erikoistunut rikosuutisointiin.

Hyvä esimerkki detaljitarkkuudesta on Hämeenkyrön Sanomien uutinen iltamapuukotuksesta toukokuussa 1929:

”Eräskin haava, mikä alkaa vasemmanpuoleisen ohimon päältä, jatkuen silmän ja posken yli leukaluuhun asti, on päällisiksi niin syvä, että poskikin on aivan lävitse halki, jotta sidottaessa siihen täytyi neuloa kahdeksan tikkiä.”

Tiedon lähteinä olivat yleisesti poliisi, lääkärit ja silminnäkijät.

Syitä väkivalta-aaltoon on monia. Vasta oli käyty kansalaissota, jonka jäljiltä aseita oli liki jokaisella. Ihmishengen arvo oli vähäinen: lapsikuolleisuus oli korkea, keuhkotauti eli tuberkuloosi vei hautaan parikymppisiä ja onnekas selvisi viidenkymmenen ikävuoden yli vanhuuteen.

Vertailukelpoista tilastoa ei 1920- ja 1930-luvulta ole, mutta henkirikoksia – siis tappoja ja murhia – tehtiin 1930-luvulla noin nelinkertaisesti nykypäivään verrattuna kun luku suhteutetaan väestömäärään.

Mausteen väkivaltakirjoon toi kieltolaki (1919–1932), joka todellisuudessa lisäsi alkoholin humalakäyttöä.

Rikolliset olivat nuoria miehiä: tilastojen mukaan miesten osuus juopumisrikkomuksissa oli noin 97–98 prosenttia ja 20–29-vuotiaiden osuus suurin.

Väkivaltauutisten perkaaminen auttaa ymmärtämään aikaa, jota ei halua takaisin. Jutut on poimittu Hämeenkyrön Sanomista 1922–1939 ja Pohjois-Satakunnasta 1930–1945. Kummankin lehden uutiset limittyivät usein.

Synkkä maantie

Maantie oli monien rikosten näyttämö. Nyt voi ihmetellä, kuka uhkasi ketä tyhjällä tiellä, mutta 1920- ja 1930-luvulla liikkujia riitti niin jalan, polkupyörillä kuin vähälukuisilla autoillakin. Kylät olivat täynnä väkeä, joka kulki iltamissa, talkoissa, sukulaisissa tai kyläilemässä muuten vain.

Maantiellä kuka tahansa saattoi joutua nuorten miesten ahdistelemaksi. Hämeenkyrön Sanomat kertoi seuraavaa elokuussa 1928 – elonkorjuuaika oli vilkkainta maanteilläkin – otsikolla Verityö Pinsiön kankaalla: ”Toissailtana, kun arkkitehti ... oli matkalla Tampereelta Hämeenkyröön, tapasi hän matkalla n.s. Pinsiön kankaalla joukon humalaisia miehiä, jotka pysähdyttivät hänen autonsa ja ryhtyivät häntä ahdistelemaan. Arkkitehti sai kuitenkin torjutuksi miesten pahoinpitely-yritykset ja pääsi jatkamaan matkaansa.”

Jonkin matkan päässä autoilija huomasi maantiellä puukotetun miehen verissään ja vei tämän Hämeenkyrön kunnansairaalaan. Selvisi, että hämeenkyröläinen renki oli lähtenyt isäntänsä kanssa teuraskarjan vientimatkalle Tampereelle, mutta karjan vaihduttua pirtuun oli isäntä lyönyt renkiänsä puukolla.

Kahdesta eri rikoksesta kertovassa jutussa oli kaikki yleisen maantiehuliganismin ainekset: salakuljetettu pirtu, humalaiset miehet, puukot ja tie näyttämönä.

Suurin osa maantietappeluista syntyi kahden miesjoukon pirtuhöyryisestä kohtaamisesta, mutta myös harkittuja rikoksia tehtiin.

Näin kertoi Hämeenkyrön Sanomat elokuussa 1927:

”Viime lauantaina kello 2 aikaan päivällä, kun Kyröskosken tehtaan Vaivian turvepehkutehtaan mestari ... oli matkalla palkanmaksuun Kyröskoskelta Vaivialle ja oli ehtinyt Kyröskosken ja Vaivian välillä olevan noin 4–5 kilometrin pituisen metsätaipaleen puoliväliin, ammuttiin häntä kohti metsästä kiväärillä 4 laukausta. … Herra ... rupesi heti ampumaan vastaan, jolloin metsänsyrjästä, tieltä noin 3 metrin päästä, nousi kuusenhavuilla naamioitu mies lähtien juoksemaan metsään.”

Yleensä maantieväkivallan tutkintaan ei paljon panostettu, mutta tässä tapauksessa poliisi toimi poikkeuksellisesti:

”Mm. tuotettiin Tampereelta poliisikoira, ja suojeluskuntaosasto on myös avustanut etsinnässä.”

Lähes joka rikosjutussa muistettiin alleviivata, kuinka kauhu ja pelko valtasivat paikkakunnan. Niin tässäkin:

”Suunniteltu raaka ryöstömurha on syystä herättänyt paikkakunnalla kauhua ja levottomuutta…”

Tutkinta eteni, ja kahden viikon päästä oli pidätetty ikaalilainen mies, joka oli rikollisprofiiliin jo iäkäs, 48-vuotias. Lehdessä kerrottiin tarkkaan, kuinka kyseinen mies oli surmannut useita valkoisia 1918 ja kuinka hän oli Hennalan vankileiriltä karattuaan piileskellyt Kyröskosken lähimetsissä jo yhdeksän vuotta.

Kelvottomat kulkuvälineet ja olemattomat ajotaidot

Vaikka 1930-luvun alussa autoja oli Suomessa sadasosa nykymäärästä, vuonna 1931 liikenneonnettomuuksissa kuoli 183 – enemmän kuin nyt – ja loukkaantui noin tuhat henkeä.

Autojen kuntoon ei juuri kiinnitetty huomiota, tiet olivat kelirikkoaikaan toivottomia kyntöpeltoja ja kuskien ajotaidot kyseenalaisia. Koska verikokeita ei tehty, oli moni ajaja myös humalassa.

Joskus oli onni matkassa, kuten Pohjois-Satakunnan mukaan elokuussa 1938:

”Sunnuntaina oli Oy. Mallasjuoman kuorma-auto tulossa Tampereelta, matkan päämääränä Jämijärven lentokenttä. Päästyään Osaran kylän kohdalle … oli kuljettaja juopumuksesta ja väsymyksestä johtuen nukahtanut ja auto meni ojaan… Samanaikaisesti oli kaksi polkupyöräilijää tulossa tien oikeata puolta Ikaalisiin päin.”

Auto kierähti ympäri pyöräilijöiden päälle, mutta nämä pelastuivat kuin ihmeen kautta. Autolle kävi huonommin:

”Auto oli virvoitusjuomalastissa ja vioittui varsin pahasti. Suurin osa pulloista särkyi ja sirpaleita sinkoili pitkin peltoa. Kuljettaja … pidätettiin onnettomuuden tapahduttua. Mainittakoon lisäksi, että auton ohjaajahytissä oli kolme henkilöä.”

Pahin vaaranpaikka oli Ikaalisten Mansoniemen lossi. Useimmiten kyydittäviä pyydettiin jäämään lautalle johtavan mäen päälle, jos auto sattui jarrujen pettäessä suistumaan veteen. Aina ei autosta noustu, ja silloin saattoi käydä huonosti.

Hämeenkyrön Sanomat kertoi yhden matkan surullisesta lopusta toukokuussa 1929: Auto oli palaamassa iltamista Riitialasta Ikaalisten suuntaan. Seitsemän hengen autossa oli matkustajina yhdeksän kovelahtelaisnuorta, ja kun kuljettaja oli jo päässyt lossille hän

”...jotenkin erehdyksessä … kaasutti niin että auto läksi liikkeelle ja suistui kaikkine matkustajineen lautan yli salmeen.”

Kaikki joutuivat veden varaan, ja vain kuusi pääsi rannalle. Neljä jäi autoon ja hukkui.

”Auto oli pohjassa jonkun verran etunojossa, mutta muuten täysin oikeassa asennossa. Sukeltaja sitoi auton ovet nuorilla kiinni ja kiinnitti vaijerit autoon, joka sitten miesvoimin vedettiin takaperin maalle. Kuten oli oletettukin, olivat kaikki hukkuneet autossa, sen keski- ja peräosassa paikoillaan, mutta olivat kuitenkin jonkun verran liikkuneet, josta voitiin päätellä, että he olivat yrittäneet päästä autosta pois, ennen kuin kuolema kohtasi. Hukkuneet olivat kaikki aivan nuoria, noin 20-vuotiaita.”

Pahamaineinen Mansoniemen lossi korvattiin sillalla jo saman vuoden 1929 joulukuussa.

Pirtu virtaa sisämaahan asti

Pirtu salakuljetettiin Virosta Suomen rannikolle ja siitä eteenpäin sisämaahan autoilla. Kun poliisit saivat vihjeen pirtutrokareiden tulosta, järjestettiin väijytys. Pirtuautot olivat isoja amerikanrautoja, joita ei pysäyttänyt edes poliisien piikkimatto, kuten Hämeenkyrön Sanomat kertoi heinäkuussa 1929. Hämeenkyrön Laitilassa oli poliisijoukko odottanut pirtuautoa jo aamuviideltä, ja ensin tuli niin sanottu edelläkävijä, jossa ei ollut pirtulastia. Perässä ajoi kuitenkin varsinainen salakuljettajien vaunu, ja tämä kääntyi karkuun.

”Huolimatta käskyistä ja tielle asetetusta piikkimatosta ei auto pysähtynyt, vaan ajoi kovaa vauhtia eteenpäin kummit piikkimaton pirstomina.”

Kyröskoskelaisen kuskin auto jäi lopulta tielle, ja mies lähti metsään karkuun.

”Eikä lasti ollutkaan vähäinen: 630 litraa pirtua. … se on suuri 85-hevosvoimainen auto, Rickenbaker-merkkiä.”

Iltamissa ja tansseissa väkivalta kärjistyi

Väkivalta rehotti myös iltamissa ja luvattomissa nurkkatansseissa.

Tyypillinen nurkkatanssien väkivaltapurkaus kuvattiin Hämeenkyrön Sanomissa toukokuussa 1929:

”...ensimmäisen ja toisen helluntaipäivän välisenä yönä … olivat paikkakunnan nuoret kokoontuneet (Kaipion kulmalla) olevaan tienristeykseen polttamaan helavalkeata ja sen jälkeen menneet ... pitämään tansseja. Tansseista lähdettäessä puolenyön seuduissa syntyi joidenkuiden miesten kesken riitaa, mikä piankin puhkesi ilmitappeluksi… Aseina käytettiin puukkoja sekä ampuma-aseitakin.”

Useita haavoittui, ja tanssiaistalon poika kuoli puukoniskuun. Uhri ja puukottaja olivat kumpikin hieman yli 20-vuotiaita.

Jutun lopussa oli vielä moraalisaarna nurkkatansseista ja helavalkeista:

”Järjestysviranomaisten taholta on nurkkatanssien pito, niinkuin kokkotulien polttokin yleisillä paikoilla kielletty, mutta näitä määräyksiä, nimenomaan tällaisiin tanssirytkytyksiin nähden joiden välillisesti voidaan sanoa aiheuttaneen tämänkin kaamean tapahtuman, ei vain ikäänkuin uhallakaan noudateta.”

Etukäteen ja laillisesti sovitut iltamatkaan eivät olleet väkivallattomia. Ikaalisten Luhalahden työväentalolla otettiin tapaninpäivänä 1929 yhteen rankasti, kuten Hämeenkyrön Sanomat kirjoitti otsikolla Hurja tappelu Ikaalisten Luhalahdessa. Kymmenen puukotettua. Iltamissa oli muutakin ohjelmaa kuin tanssi, ja kesken näytelmän Suomalaista sisua alkoi nujakka, joka repesi puukkotappeluksi. Lopputuloksena oli kymmenkunta puukoilla lyötyä ja saman verran ruhjevammoja saaneita. Kaikki osalliset olivat miehiä.

Kaunaa, mustasukkaisuutta ja politiikkaa

Maanteiden, nurkkatanssien ja iltamien lisäksi väkivaltarikoksia tehtiin mitä omituisimmista syistä.

Väkivaltaisuudesta tunnettu saattoi käydä kenen tahansa päälle. Pohjois-Satakunta kertoi tammikuussa 1939 eläkeläisen pojasta, joka tunkeutui Jämijärven Ruupanperällä erääseen taloon...

”jonkun verran humalassa ja ryhtyi räyhäämään. Kun häntä kehotettiin poistumaan, kimpaantui ... alkaen ahdistella talon poikaa… - ... on paikkakunnalla tunnettu räyhääjä.”

Ahdistellun veli riensi apuun ja iski tunkeutujaa muutaman kerran silitysraudalla päähän. Tästä lehti sai otsikon Miestä silitysraudalla päähän Jämijärvellä.

Vanhat kaunat johtivat joskus kohtalokkaaseen tapaamiseen. Näin kertoi Hämeenkyrön Sanomat maaliskuussa 1924: Kilvakkalassa olivat naapuritalojen pojat kohdanneet tiellä, ja toinen ampui toisen kuoliaaksi. Syyksi arveltiin vanhoja riitoja, koska poikkeuksellisesti ”sekä murhattu että murhaaja olivat tapauksen sattuessa aivan selviä.” Miehet olivat 18- ja 19-vuotiaita.

Mustasukkaisuuskin saattoi sokaista mielen, ja lopputulos oli kuolema, kuten otsikoi Hämeenkyrön Sanomat kesäkuussa 1928: Jälleen raaka murha Hämeenkyrössä. Mies ampunut sotilaskiväärillä nuoren tytön, yrittäen sen jälkeen surmata itsensä. Syyllinen oli Kyröspohjassa majaillut 23-vuotias linja-auton kuljettaja ja surmattu 20-vuotias karjakko Hämeenkyrön Tokoisista.

Politikointi oli kiivasta 20- ja 30-luvulla, ja oli siitä murhankin syyksi. Pohjois-Satakunta-lehdessä kerrottiin kesäkuussa 1939, että Ikaalisten Kolkon kylän eräissä häissä paikallinen pientilallinen ja jämijärveläinen vanhaisäntä olivat väitelleet politiikasta. Vanhanisännän poika haki kiväärin, ja kysyi pientilalliselta:

”’Oletko sinä kommunisti' ja ampui kiväärillä häntä vatsaan”.

Ammuttu kuoli, ja

”Ampuja on selittänyt että tekoon oli syynä se, että hän oli humalassa. Ampuja on n. 32-vuotias ja ammuttu vähän nuorempi.”

Päätön nainen: aikansa kuuluisin rikos

Syyskuun yhdeksännen päivän iltana 1929 lähti työmies niittämään heinää Kyröskosken läpi kulkevan ojan pientareilta. Myllytien maantierummun kohdalla hän teki hirvittävän löydön.

”Ojassa, maantierumpun alla ruohikossa nimittäin makasi aivan alaston naisen ruumis, jolta puuttui kokonaan pää”, kirjoitti Hämeenkyrön Sanomat.

Ruumis tunnistettiin Kyröskoskelta elokuun lopuilla matkustajakodista kadonneeksi 59-vuotiaaksi suutarin leskeksi. Murhaajaksi epäiltiin matkustajakodin pitäjän poikaa, jonka oletettiin myös ryöstäneen uhrin. Hämeenkyrön Sanomat jatkoi:

”Mainittakoon muuten, että muutamina viime päivinä on mainittua tietä kulkevia hevosia ollut melkein mahdoton saada menemään siltarumpun yli.”

Murhatun pää löytyi vasta seuraavana keväänä. Huhtikuun 6. päivänä 1930 alettiin tyhjentää Kyröskoskesta tehtaalle johtavaa kanaalia, ja sieltä löytyi iltapäivällä hiekan seasta metrin syvyydestä säkin riekaleita.

”Niitä lähemmin tarkastettaessa löydettiin niistä ihmisen pää, joka oli kiedottu laamapaitaan ja villatakkiin, sidottuna vahvalla narulla”, kertoi Hämeenkyrön Sanomat.

Ryöstömurhaksi paljastunut verityö jäi vuosikymmeniksi ihmisten muistiin. Murhaaja sai rikoksesta elinkautisen kuritushuonetuomion. Elinkautinen tarkoitti keskimäärin 21 vuotta, ja kuritushuone osittaista eristämistä sekä työvelvollisuutta.

Kylätappeluiden kaikuja

Yksi syy nuorten miesten rikoksiin oli väkivallan ihannointi. Ei ollut pitkä aika kylätappeluista, joita pidettiin aikanaan kunnian ja miehuuden mittarina. Pohjois-Satakunta -lehden mukaan iltamat Ikaalisten Isossa-Röyhiössä äityivät kylätappeluksi marraskuussa 1934:

”Isoröyhiöläiset olivat sunnuntai-illaksi järjestäneet iltaman erääseen suuliin ja oli tilaisuuteen saapunut myös omnibusvaunullinen juhtimäkeläisiä”.

Iltamat sujuivat loppuun rauhallisesti, mutta niiden loputtua juhtimäkeläiset hyökkäsivät isoröyhiöläisten kimppuun joukolla.

”Aseina käytettiin puukkoja, kiviä ym. … Tappelun katsoivat isoröyhiöläiset voittaneensa ja pakottivatkin he juhtimäkeläisten vuokraaman omnibussin ohjaajan kuljettamaan ensiksi heidät itsensä kotiin ja vasta sitten sai hän viedä juhtimäkeläiset pois.”

Syynä oli kylien välinen vanha kauna, ja tämän kylätappeluiden viimeisen henkäyksen haavoittuneet hoidettiin Ikaalisten sairaalassa.

”Toimitetuissa tutkimuksissa ei vielä ole voitu selvittää, ketkä olivat lyöjiä ja kuka ampui…”

Holtiton asekulttuuri

Mistä löytyivät kaikki kiväärit ja käsiaseet? Vasta vuonna 1933 Suomeen tuli laki, jonka mukaan aseen hallussapito edellytti lupaa. Senkin jälkeen luvattomien aseiden määrä oli melkoinen ja suhde niihin leväperäistä. Huolimattomuudesta syntyi surullisia lopputuloksia.

”Taas ase lasten käsissä”, kirjoitti Pohjois-Satakunta marraskuussa 1935: jämijärveläisen talon pienet lapset olivat lattialla leikkimässä.

”Tällöin oli ... veli ottanut sängyn alta sotilaskivääristä laitetun haulikon, tai hirvipyssyn, joka oli ladattu. Nähtävästi oli hän ojentanut aseen sisartaan kohti. Ase laukesi, ja panos tunkeutui pään läpi, tytön kuollessa tietysti heti. Tulkoon mainituksi, että aseen oli ostanut lasten … veli hiljattain salakaupassa, aseenkantolupaa hankkimatta.”

Kuolema oli läsnä kaikkialla

Puukotukset ja ampumiset johtivat usein kuolemaan, koska lääkäriä ei ollut lähettyvillä. Muutoinkin kuolemaan oli arjessa totuttu.

Ei ollut tavatonta, että uimataidottomat nuoret lähtivät laholla veneellä myrskyävälle järvelle, ja tulos oli lohduton. Näin kirjoitti elokuussa 1936 Pohjois-Satakunta: neljä nuorta Ikaalisten Vatsiaisista sekä Kurkelasta ”olivat lähteneet laholla, vuotavalla veneellä Vatsiaisten puolelta soutamaan Palinperän lahden yli Kurkelan puolelle. Kun he olivat päässeet vähän yli puolenvälin, upposi vene ja he kaikki joutuivat veden varaan.”

Kaksi nuorta pelastautui, kaksi hukkui. Nuoret olivat 17–18-vuotiaita.

Epilepsiaa sairastanut saattoi kaatua maantien ojaan, savikuoppaan, järveen tai karjakeittiön vesisäiliöön ja hukkua. Epilepsiaa pidettiin tuolloin mielisairautena, ja hoitolaitosten pelko oli aiheellistakin.

Myös itsemurhista kerrottiin lehdissä yksityiskohtaisesti. Itsemurhakuolleisuus nousi 1930-luvulla Suomessa huippuun, joka ylitettiin vasta 1970-luvun lopulla.

Tulipalokuolematkaan eivät olleet kovin harvinaisia, eivätkä tulisijat olleet aina parhaassa kunnossa. Paljon palstatilaa sai Viljakkalan pappilan palo yöllä sunnuntain 26. ja maanantain 27. heinäkuuta 1931 välisenä yönä.

Kuolema viisti tätäkin paloa läheltä, kuten Hämeenkyrön Sanomat kirjoitti:

”He (pappilan asukkaat) olivat kaikki kuin pökertyneitä ja oli heitä osaksi vaikea saada ulos palavasta rakennuksesta. Todennäköisyyden mukaan olisi tuli ahmaissut heidätkin unen helmoissa, ellei uhkaavaa paloa ajoissa ja melkein aivan sattuman kautta olisi huomattu.”

Nuorena opittua rikollisuutta

Nyt keskustellaan alaikäisten rikoksista, mutta niitä riitti jo 1920-luvulla.

Kyröskoskella toimi keväällä 1926 lapsikopla, joka varasti Kyröskosken paperitehtaalta kupari- ja messinkiromua, joka myytiin kyröskoskelaiselle aikuiselle miehelle.

Määrä ei ollut vähäinen, koska Hämeenkyrön Sanomien mukaan

”Romuja olikin hän ehtinyt jo lähettää n. 450 kg Siuron asemalle, sieltä edelleen Tampereelle toimitettavaksi. … Tämän jutun tekee erikoisesti rumaksi se, että ... oli suorastaan houkutellut … ala-ikäisiä varkauteen.”

Neljä poikaa tuomittiin käräjillä elokuussa 1926 kukin kahden kuukauden ehdolliseen vankeuteen.

Nuoret miehet vietiin rintamalle

Kaikki muuttui kuitenkin loppusyksystä 1939. Alkoi talvisota, ja nuoret miehet koottiin rintamalle. Väkivaltarikokset loppuivat kuin seinään Ikaalisissa, Hämeenkyrössä, Jämijärvellä ja Viljakkalassa.

”Väkivallan tekijät samoin kuin valtaosin uhritkin olivat parikymppisiä nuoria miehiä … Väkivallan muuttumiseen väkivalta-aalloksi vaadittiin lisäksi tuon turhautumiaan poteneen nuorison kyllästäminen pirtulla ja käsiaseilla...”, todetaan tutkimuksessa Väkivallan hyökyaalto.

Tekijät lähtivät, ja niin tyrehtyi väkivalta – alkaakseen uudelleen jatkosodan päätyttyä.