Tiedättehän sellaisen ihmistyypin, joka on aikas usein negatiivinen ja valittaa milloin mistäkin ja huokailee huokailemasta päästyään, kun siihen vain sattuu olemaan aihetta, vaikka turhan pientäkin? Aika rasittavaa, vai mitä?

Rohkenen näin sanoa, koska kuulun itse tuohon joukkoon ja saan itseni usein kiinni varsin moniulotteisesta negatiivisuudesta.

Kokeillaan siis tovi ajatusleikkiä siitä, onnistuisiko positiivinen ajattelu.

Juuri tätä kirjoittaessa vasempaan olkapäähäni sattuu aika lailla koronatehosteen jäljiltä. Mutta enpäs valita, vaikka buranat jäivät kotiin. Onhan tämä yhden ihmisen kokoinen askel tämän viheliäisen pandemian kukistamisessa. Tämä positiivisuushan onnistuu liki ylevästi. Sitä paitsi valitus menisi ihan hukkaankin, koska työkaverit lähtivät jo kotiin.

Orastavaan pikku nälkäänkin löytyi kassista välipalapatukka, jota voi hyödyntää samalla lohtusyötävänä. Mitäs siitä, että se on murentunut olkalaukun syövereissä aika perusteelliseksi tuusannuuskaksi ja päiväyskin on vanha – onhan se sentään tämän vuoden tammikuulta. Hienoa on myös se, että makuaisti toimii – älyänhän terveellisyyssyistä sittenkin olla syömättä sitä loppuun ja säästyn aina monelta kaloriltakin.

Viime päivinä on nahoissa saanut tuntea syksyisen viileän tuulahduksen. Mutta eipä tarvitse enää tuskailla kesän tapaan 32 asteen helteessä otsalta hikeä pyyhkien ja läähättäen. Keskimäärin laskettunahan on ollut ihan kivat lämpötilat. Sitä paitsi tällä viilenevällä menolla talvellakin on kylmä ja pääsee hiihtämään.

Pysytään vielä lämpötiloissa. Enpäs valita siitäkään, että illalla nukkumaan mennessä on kuuma ja aamulla saa herätä ennen kellon soittoa paleluun. Kaiken järjen mukaan jossain välissä on täytynyt olla mukava lämpötila.

Ja ilmojen viiletessä voi olla iloinen jopa keski-iässä turpoamaan taipuilevasta keskivartalosta – laihathan ne eniten kai palelevat. Mutta nyt on pakko myöntää: tämä oli surkea myönteisyys-yritelmä.

Mieleen alkaa sittenkin juolahtaa, että positiivinen ajatteluhan voi olla melkoisen rasittavaa – ainakin jos sen tekee epäaidosti ja hampaat irvessä. Tänne asti tekstiä selviytynyt lukijakin on tainnut saada sitä jo yli 2 000 merkin mittaisen annoksen.

Mutta enpäs lopeta vielä, kun alkuun pääsin. Toimittajan hommassa tulee aika usein hetkiä, kun teksti ei tahdo syntyä eivätkä aasinsillat rakentua. Tällä kertaa positiivista oli, että tämä kolumni syntyi ihan hymy huulessa.