Arki täyttyy koko ajan asioilla, joita hetki sitten ei ollut olemassa.

Kolmen viimeisen vuosikymmenen ajan on päivittäin uusia keksintöjä tehtaileva teknologia kiihdyttänyt elämäämme ja elintapojamme täällä jatkuvan suorittamisen ja onnistumisen kilpakentällä. Joka loukkoon tunkeutuva media vaatii meiltä tasa-arvoista maailmaa, mutta samalla voivottelee hyvinvoinnin ja hyväksynnän reunalta tipahtaneita sairaita, vanhuksia, yksinäisiä tai muuten vain muodoltaan erilaisia. Oliko tämä totta jo sata vuotta sitten? Onko kaikki nyt paremmin?

Käsityksemme oikeasta ja väärästä, rikoksesta ja sen oikeudenmukaisesta rangaistuksesta, ovat muuttuneet koulutuksen, hyvinvoinnin ja usein myös kritiikittömän median ansiosta. Tämän pakinan tila ei riitä vertailemaan eri rikostyyppien rangaistusasteikkoja 1800-luvulta tähän päivään, mutta otan vain esimerkiksi erään tapauksen, jossa ainakin oma oikeudentajuni sai täystyrmäyksen. Tiedot ovat Unto Kanervan teoksesta ”Pumpulilaisia ja pruukilaisia”.

Vuonna 1869 Finlaysonin puuvillatehtaan lankakehräämössä oli kehruukoneen yövuorossa 13–14-vuotias tyttö nimeltä Heliinin Iita. Hän heitteli tehtävänsä mukaisesti tuppo- ja käyttöön kelpaamatonta puuvillakuitua ”veistiin” eli hukkakasaan, kun yksi tuppo osuikin vahingossa tulikuumaan käyttöputkeen ja syttyi palamaan. Siitä se putosi itse kasaan sytyttäen sen. Laitosmies oli ajan tasalla, heitti nopeasti ämpärillisen vettä kasaan ja palonalku loppui siihen.

Aamuvuoroon tullut Plakin Matti käytti tietoa tapahtumasta heti hyväkseen. Hän marssi konttoriin, ilmoitti tulen syttymisestä sekä sytyttäjästä ja sai vaivansa palkaksi tehtaalla silloin voimassa olleen ilmianto-palkkion: 20 Suomen markkaa. Tulipalojen riskit olivat tehtaalle niin iso asia, että nollatoleranssi oli toisaalta ymmärrettävä. Poliisi siis tuli ja vei Iitan putkaan. Sitten tehtaan portille ilmestyi aviisi, jossa kerrottiin, että tyttö piiskataan samana iltana raastuvan pihassa ja ”katsomaan sai mennä”. Lauantaina puoli neljältä työstä päästyään työväki riensi katsomaan tapausta. Piha oli täynnä väkeä, kun olemukseltaan vapisevaa ja kasvoiltaan lumivalkoista tyttöä tuotiin esiin. Häntä kehotettiin oikaisemaan itsensä kuistin penkille ja sitten alkoi piiskaaminen. Toinen poliiseista seisoi vieressä ja hoki ”lyö paremmin”.

Tyttö huusi koko ajan kovaan ääneen: ”Armahtakaa Jeesuksen nimen tähden”.

Iida irtisanottiin, eikä hänen vaiheistaan ole tietoa. Ilmiantaja-Matti lähti itse, sillä hän ei uskaltanut enää tulla töihin, kun kaikki tiesivät, minkä tempun hän oli tehnyt.

Jos tänään sosiaalisessa mediassa joku ”julkisesti ruoskitaan” eli joutuu vihapuheen kohteeksi, sanotaan sen pilanneen hänen elämänsä. Näin varmaan on todella käynytkin, mutta ovatko mittasuhteet Heliinin Iitaan olleet samaa luokkaa? Mitkä ovat sanktiot tänään? Entä antavatko nykyiset huikeat oikeudenkäyntikulut samat oikeudet kaikille? Heliinin Iitaakaan ei kukaan puolustanut, koska hänen omaisillaan ei ollut siihen varaa.

Eikä voimia.