Keväällä 1947 heti koulun kesäloman alkaessa meidän kylään tuli suusanallinen tieto, että Parkanon Lapinnevalla SOK-Nokian tehtaat alkavat nostaa polttoturvetta. Siellä on tarjolla töitä kaikenikäisille. Samalla tietolähde kertoi, että määrätystä tienristeyksestä tulee firman auto hakemaan työkäveä klo 5 tämän viikon aamuisin. Kyse oli siis 2-tuurityöstä.

Niinpä olimme naapurin poikien kanssa valmiina lähtöön heti seuraavana aamuna. Olihan se aikainen herätys nuorelle, mutta kyllä me paikalla olimme jo hyvissä ajoin ennen viittä. Sieltähän se auto viimein saapui. Ajan hengen mukaan tietenkin kuorma-autoi ilman mitään koppia lavalla, vain joku tuoli tai irtopenkki oli varusteena. Puukaasu oli sentään jo jäänyt pois ja pääsimme bensakärryn kyytiin.

Kun pääsimme perille, niin siellä oli vastassa jonkinlainen työmaan edustaja, joka kysyi: ”onko uusia työntekijöitä? Mikäli on, niin menkää tuon työmaaparakin kautta, sillä siellä työhaastattelu ja kirjaus työntekijäksi.” Haastattelija teki yhden kysymyksen: ”mikä nimi?” Sanoin nimeni, sitten hän sanoi vain, että ”se on sitten kone nro neljä. Siellä kuulet sitten paremmin ohjeet.” Täytin 13 vuotta juuri ennen tänne tuloa. Ketään ei kiinnostanut ikäni, vaikka olimme 2-vuorotyössä. Pääasia oli saada työntekijät kentälle.

Liityin sitten kone numero neljälle menevään porukkaan. Markalla koneelle tein havainnon, että turpeennostopaikalta oli siivottu kaikki pensaat ja muukin kasvillisuus pois ja pahimmat möykyt tasoitettu. Näkymä oli melkein identtinen Karkkilan Tienoossa olleen kuvan kanssa. Ilmoittauduin koneen esimiehelle ja hän sanoi tehtäväni, osoitti työpaikan sanoen ”sinun tehtävänimi on ’Kepo’.” Meitä Kepoja oli tällä koneella yleensä neljä tai viisi. Kepon paikka oli koneelta tulevalla kuljettimella, jota sanottiin liinaksi. Tehtävänä oli palauttaa tyhjät alustat takaisin koneelle, josta niillä oli tullut itse polttoturve pötkynä kentälle.

Itse turpeen sekoituskone oli kiskoilla ja näin konetta voitiin siirtää työn edistessä aina uuteen paikkaan, muutaman metrin siirrolla. Samoin sitä valmiin tuotteen kuljetinta piti myös siirtää.

Työ alkoi siitä, että nuo neljästä viiteen miestä lapioivat turvetta elevaattorikuljettimelle, joka sitten pudotti turpeen koneen jauhettavaksi. Tämä jauhettu turve tuli koneesta ylos jatkuvana pötkönä koneen poistoaukosta pienelle lavalle jatkaen matkaansa aiemmin mainitulla kuljettimella kuivauskentälle. Kuljetuslavojen piti olla yhtenäisenä jonona ja pötkö tuli jatkuvana. Nyt piti tuo jatkuva pötkö katkaista aina lavan mittaiseksi. Katkaisu tapahtui siten, että siinä pötkön ulostulokohdassa oli mies, joka puumiekalla huitaisi pötkön poikki lavan mittaiseksi. Kuljetin vei turvepötköt kentälle, jossa neljästä viiteen miestä ottivat tällaisen ”paketin” syliinsä ja ottivat muutaman askeleen, kaatoivat turvepötkyn maastoon kuivumaan. Tuon kuljetusalustan mies heitti kuljettimen toiselle puolelle ja tuo Kepo nosti sen paluukuljettimelle. Kepon piti myös valvoa tuota paluukuljetusta, sillä tyhjä alusta ei aina pysynyt oikein hyvin kuljettimella. Tärkein eli avainpaikka prosessin kulussa oli sillä henkilöllä, joka laittoi alustat kuljettimelle niin, että koneen puskemalla turvepaakulla oli aina alusta valmiina oikeassa paikassa. Sillä miehellä ei ollut hetkenkään rauhaa huokaista.

Esko Niemelä