Opettaja Pentti Virtanen kuoli 89-vuotiaana Hämeenkyrössä. Hän oli syntynyt Kurkijoella 6. helmikuuta 1936.

Jokainen meistä jättää läheisilleen perinnöksi eräänlaisen ohjeistuksen tai muiston siitä, miten on hyvää elää ja miten itse on tullut elämänsä kanssa toimeen. Opimme tuntemaan Pentin hienotunteisena, toisia kuuntelevana, auttavaisena ja humoristisena ihmisenä. Pentti oli myös kädentaitaja ja taiteilija, monet grafiikantyöt, maalaukset ja veistotyöt jäivät hänestä muistoksi. Suuri muisto jäi varmasti hänen ystävällisyydestään. Pentti hyväksyi ihmiset sellaisina kuin he olivat. Hän oli sydämen sivistynyt ihminen.

Pentti välitti kaikenlaisista oppilaistaan ja antoi heille ja työyhteisölleen kaikkensa. Pentti oli opetustyössään edistyksellinen. Hämeenkyrön yhteiskoulu oli Pentin johdolla ensimmäisiä kouluja Suomessa, joissa otettiin CNC-sorvit opetuskäyttöön. Vielä aika lähellä eläkeikää hän otti tietotekniikasta vastaavan opettajan vastuullisen työn hoitaakseen. Pesti oli työläs, mutta Pentti hoiti asiat mallikkaasti herrasmiesmäisellä tyylikkyydellä oman teknisen työn opettajan työnsä ohella.

Pentti oli sotalapsi. Talvisodan alettua koko perhe lähti Kurkijoelta evakkoon Viitasaarelle. Sieltä perhe palasi välirauhan aikana takaisin kotiinsa Karjalaan. Sitten kesällä 1944 kahdeksanvuotias Pentti repäistiin irti perheestään täysin tuntemattomaan ja täysin vieraaseen kieliympäristöön – Ruotsiin. Nopeasti piti oppia ruotsin kieli tullakseen ymmärretyksi. Uuden kotinsa maatilan arkitöihin osallistumalla Pentti oppikin kieltä ja uusia tapoja. Koulussa ja harrastuksissa kieli tarttui kuitenkin parhaiten. Kolme pitkää vuotta Pentti vietti Ruotsissa. Alun vaikeuksien jälkeen Pentti kotiutui uuteen perheeseensä hyvin. Kun aikaa kului, tiedossa ollut paluu Suomeen alkoi tuntua vaikealta, jopa niin vaikealta, että Pentti kertoi tehneensä kotinsa heinäsuuliin tunnelin, johon ajatteli piiloutua, kun hakijat tulisivat. Ei auttanut, lähtöpäivä koitti.

Koska ruotsinkielisessä ympäristössä Pentti ei ollut päässyt puhumaan eikä lukemaan suomea, kieli unohtui ja kuihtui kokonaan pois. Niinpä Varsinais-Suomen Pöytyälle, jonne muu perhe oli sittemmin muuttanut evakkoon, palasi vain ruotsia puhuva poika. Koti ja koko elinympäristö oli nyt vain suomenkielinen. Pentti oli jälleen ummikko, vailla yhteistä kieltä, ulkopuolinen. Yksin oli pienen pojan selvittävä monesta ja varsin kivisestä koulutiestä.

Lahjakkuuden ja sitkeyden ansiosta Pentti kirjoitti ylioppilaaksi ja opiskelu jatkui vielä Turun Opettajakorkeakoulussa, josta Pentti valmistui kansakoulunopettajaksi ja sitten myöhemmin vielä teknisen työn opettajaksi.

Ehkä näidenkin kokemusten myötä Pentin oli helppo asettua aina heikoimpien puolelle. Hän pystyi eläytymään muiden ihmisten huoliin ja kärsimyksiin, hänellä oli taito sanoa lohduttavia ja rohkaisevia sanoja. Penttiä ajatellessamme nousee yksi asia kuitenkin suurimpana mieleen – vaatimattomuus. Pentti ei koskaan nostanut itseään esille. Elämä olisi monelta osin keveämpää, jos ympärillä olisi enemmän Pentin kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka läsnä olevasti kuuntelisivat muita ja tarjoaisivat hiljaista ja tyrkyttämätöntä viisautta. Ihmisiä, jotka välittävät muista ihmisistä – auta ja palvele ja anna muille edellytyksiä onnistua.

Läheisen ihmisen kuolema ei jalosta ketään paremmaksi ihmiseksi, mutta surun matkan tehtyään ihminen ehkä ymmärtää elämän lahjan ja arvon entistä syvemmin. Kuten Martti Lindqvist on viisaasti sanonut:

Me lähdemme elämästä, emmekä kuitenkaan lähde. Me elämme edelleen kaikessa, mitä olemme tehneet. Kaikki, mitä olemme ajatelleet, sanoneet ja olleet, jää elämään ja valaisemaan toisten teitä. Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole, vaan elämme niiden sydämissä, jotka ovat meitä rakastaneet.

Alkuvuodesta Pentin kunto alkoi hiipua. Lempeästi läheinen hoitaja, oma Sanna-vaimo, piti rakkaastaan hyvää huolta raskainakin yön hetkinä voimiansa säästämättä. Toisesta välittäminen, suuri huolenpito ja kaiken voittava rakkaus näkyi. Pentti sai nukkua rauhaisasti pois omassa kodissaan läheistensä ympäröimänä.

Lämmin muisto Pentistä jää sydämiimme.

Eliisa Salo-Mäenpää

Erkki Mäenpää

Pentti Virtasen ystäviä ja työkaveri

Katkelma muistotilaisuudessa pidetystä puheesta.