Kyllähän me kaikki ymmärsimme, että yli satavuotias aikanaan lähtee tästä maailmasta. Vietimme surullisina muistojuhlaa: taata, isä, kummisetä, ystävä, sotaveteraani, monen toimen mies Matti Aarre Lehtinen oli siunattu.

Suomen lippu näkyi Matin kodin ikkunasta nyt laskettuna puolitankoon.

Matti oli nähnyt elämää enemmän kuin moni muu, olihan vuosia kertynyt jo sata ja monta kuukautta vielä päälle. Oli poltettu päreitä hirsisen seinän raossa. Oli sytytetty kynttilöitä lyhtyihin. Öljylamppu oli ollut jo melkoinen keksintö, puhumattakaan sähkövalosta.

Matti opiskeli sähköalaa opettaen myöhemmin muita muun muassa Hämeenkyrön, Jyväskylän ja Salon ammattikouluissa. Teknikon taidoillaan hän perusti oman firman ja oli kovin kysytty mies. Häneltä ei mennyt sormi suuhun missään tilanteessa.

Tämä rohkea, vahva ja valoisa mies oli asentanut sähköt moneen, moneen tupaan, taloon, pirttiin, seurakuntataloihin ja kirkkoihin muun muassa Karkkuun, Laviaan, Mouhijärvelle ja Suodenniemelle. Hän oli nyt lähtenyt tästä maailmasta. Vaikea oli uskoa kuolinkellojen kumahtelevan Matille. Kaunista sinivalkoista arkkua katsoimme kyynelsilmin: tyttäret ja poika ja lasten lapset, pienin alle vuoden ikäinen, jättämässä jäähyväisiä.

Saattoväen joukossa oli sukulaisia ja ystäviä. Veteraaniystäviä ei monia enää voinut olla paikalla. Matti itse oli saattanut kavereitaan ja pitänyt lukuisia muistopuheita haudalla. Kaksi suoraryhtistä veteraania jätti kunnioittaen jäähyväistervehdyksen ja laski sinivalkoseppeleen arkun eteen.

Nyt Veteraanin iltahuuto uruilla soi sotaveteraani Matille itselleen. Arkussa lepäsi mies, jolta oli saattanut kysyä apua mihin vain, auton huollosta politiikan kiemuroihin, rakennusluvista ja ympäristöasioista sijoituksiin. Hän auttoi aina myötätuntoisesti ja otti välittömästi selvää asioista. Vahva oikeudentaju teki hänestä oikeudenmukaisuuden puolustajan. Hän ei tuntunut pelkäävän mitään. Hän marssi rohkeasti milloin eduskuntaan ja milloin presidenttienkin puheille.

– On ne ihmiset hulluja, kun eivät vieläkään tajua rauhan merkitystä, lausahti Matti vielä satavuotiaana seuratessaan radiosta ja lehdestä maailman tapahtumia.

Hänellä, jos kenellä, oli monia omakohtaisia kauhistuttavia kokemuksia sodasta.

Tämä sitkeä sissi asui yksin kotonaan viimeisiä päiviä lukuun ottamatta.

Matti oli suuri Opettaja. Matin sanoma oli ”Hoivatkaa”…kuten Veteraanien iltahuudossa lauletaan. Hoivatkaa – välittäkää – rakastakaa. Ei ainoastaan läheisimpiä vaan kaikkia. Ja kaikkea: kotimaata, ympäristöä, vanhoja rakennuksia, perinteitä. On tärkeää opettaa nuorille sukupolville perinteiden vaalimisen merkitystä. Purettuahan ei takaisin saa.

Matin keittiöstä on sähkölamppu nyt sammunut, mutta Matin henkinen valo loistaa entistä kirkkaammin. Muistamme yhteiset hetket ja lempivirren: Oi muistatko vielä sen virren.

Näemme Matin kätten jäljet mökillä kiviportaissa ja kesällä kukkien loistossa. Nyt mökillä hirret huokuvat hiljaa. Koivuista tehty klapipino on edelleen vakaasti pystyssä. Syystuuli tuivertaa.

Kirjavat lehdet kuin Matin kirjava elämä kuiskivat muistoja. Joutsenpari kujertaa vielä rannassa. Kurjet etsivät paikkaansa aurassa – kohoten lentoon.

Kohotimme koivunmahlamaljan suurella kunnioituksella ja kiitoksella Matille ja isänmaalle.

Yhdessä muistellen Aleksis Kiven päivänä 2024 Pappilanjoen rannalla

Hanni Jernvall

tytär

Kristiina Törnudd

pitkäaikainen ystävä