Tämän kirjoituksen alkuperäinen tarkoitus oli aivan toinen. Alkusyksystä isäni muistutti minua ”tärkeästä merkkipäivästä joka oli tulossa joulukuussa”. Kyse oli hänen 90-vuotissyntymäpäivästään. Isälleni oli tärkeää saada huomiota, mitä enemmän sen parempi. Nytkin hän luetteli lehtiä joihin kaikkiin pitäisi tehdä hänestä juttu. Yritin jarrutella, josko ei kumminkaan Aamulehteen tarvitsisi, mutta ”No paikallislehtiin ainakin!” Pyynnöstään lupasin ottaa vetovastuun, niin kuin hän asian ilmaisi.

Isäni syntyi Kuhmalahdella äitinsä Einin (Eine) ja isänsä Aarnen esikoisena. Eräässä lahjaksi saamassaan muistokirjassa kysytään millainen lapsi olit pienenä. Vastauksena hän on kirjoittanut: rakastettu ja suloinen.

Perhe muutti Kangasalle isäni ollessa neljävuotias. Lapsuusaika oli taloudellisesti niukkaa niin kuin monessa muussakin perheessä, olihan sota-aika. Muistokirjan merkintöjä : ”Ei ollut paljon leikittävää. Ulkona potkin lunta. Keräsin heinänkorsia luvatulle pässille. Keräsin metsästä polttopuita. Paimensin sikaa kotipihalla. Kevätpäivät kuljin metsässä ja etsin linnunpesiä. Ongella. Opettelin pyörällä ajoa äidin polkupyörällä.”

Äitimme Raili Leivon isäni tapasi Kirkkoharjulla tansseissa. Siitä alkoi heidän yhteinen taipaleensa. Hääpäivänsä oli 29. elokuuta ja tänä vuonna aviovuosia tuli täyteen 70.

Perheeseen syntyi viisi lasta, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Anne Kristiina, heidän esikoisensa, kuoli alle vuoden ikäisenä. Suuresta surusta lähes vaiettiin läpi elämän.

Kuten monet muutkin Kangasalla , hänkin oli alkuun Urkutehtaalla töissä. Hän opiskeli rakennusmestariksi. Lukuisat rakennukset ovat hänen suunnittelemiaan, monet kodit ovat hänen käsialaansa. Silloin rakennuspiirustukset tehtiin käsin, ja isäni niitä teki yömyöhään ennen muihin töihin menoa. Vastaavan rakennusmestarin työt isossa rakennusliikkeessä vaativat myös veronsa. Ajoittain hän tunsi olevansa puun ja kuoren välissä. Stressiä oli, vatsahaava vaivasi ja hän altistui myös asbestille, sai vaurioita keuhkoihinsa.

Hän oli opettajana silloisen Kangasalan ammattikoulun rakennuspuolella ja opiskeli lehtorin ammattitutkinnon. Uusia rakentajia on maailmalla hänen oppiensa kautta, ja monet heistä ovat muistaneet häntä vielä viime vuosinakin lähettäen terveisiä.

Hän oli monessa mukana: reservialiupseereiden toiminnassa, kunnallispolitiikassa, kirkkovaltuustossa, SPR:n ja vapaapalokunnan toiminnassa. Hyvin merkityksellisiä ja tärkeitä nuo kaikki olivat hänelle. Hän oli palopäällikko ja sai myös kunniapalopäällikön arvon. Isä otti meidät tyttönsä melko usein palokunnan tilaisuuksiin ja leirillekin mukaan. Olimme leirillä ainoat tytöt, eihän silloin vapaapalokuntaan kuulunut kuin poikia. Teimme kyllä siskoni kanssa parhaamme, ettei isän olisi tarvinnut lähteä tulipaloihin yöaikaan. Säälitti kun isä ei saanut nukkua. Hälytys palopäällikölle tuli lankapuhelimella, eihän kännyköitä silloin ollut. Kätkimme lankapuhelimen patjan alle ja otimme luurin pois kun hälytys soi. Tämä ”leikki” loppui kyllä lyhyeen, kun selvitettiin asiaa miksei palopäällikkö tule palopaikalle.

Arvostan suuresti hänen tekemäänsä työtä ja saavutuksiaan, mutta muistan hänet kuitenkin parhaiten rakastavana isänä ja vaarina , huumorintajuisena ja ahkerana. Isällä oli aikaa myös meille lapsille. Hän keksi meille erilaisia kisoja, teki pajupillejä, otti mukaan kokemaan katiskoja, opetti ajamaan autoa, vei pyhäajelulle koko perheen, luki sarjakuvat, rakensi ison lumihevosen, vei pulkkamäkeen, opetti onkimaan, selvitti siimat. Ja nämä samat myös lastenlapsille. Hän oli paljon mukana myös heidän elämässään. Totta kai muitakin piirteitä löytyi, mieluiten asiat piti mennä aina hänen tavallaan.

Kalastus oli hänen intohimonsa. Eläkkeellä ollessaan vanhemmat asuivat joitakin vuosia Luopioisissa. Siellä isä kuului Ollin Atleetteihin, miesporukan jumpparyhmään, sekä Marttakerhoon valittuna Kahvimarttina. Luopioisten torillekin hän ehti myymään ”hyvää tavaraa” ja hauskuttamaan ihmisiä. Isällä oli valtavasti kavereita ja tuttuja. Hän morjensti kaikkia, jutteli kaikkien kanssa mielellään, kyseli kuulumisia ja aina ei itsekkään tiennyt keneltä . Hän oli huumorimiehiä. Nauru raikui useasti ja kovaa!

Kun ikää tulee niin elinpiiri pienenee, sairauksia tulee, voimavarat vähenevät. Päivät koostuivat pitkälti pienistä rutiineista, luonnon seuraamisesta, muistoista, muutamista puheluista. Sisarukset olivat hänelle tärkeitä ja vanhempiensa valokuvat olivat aina yöpöydällään.

Terassilla hän kävi suodattamassa raitista ilmaa, sydänlääke mukana. Siellä hän seurasi lintujen muuttoa, harvakseltaan kulkevia ihmisiä, montako menee ja mihin suuntaan.

Rakas isämme kuoli 4.10. tapaturmaisesti. Sama kuolinpäivä oli myös Anne Kristiinalla.

Viimeiset vuotensa hän asui vaimonsa kanssa Hämeenkyrössä, lähellä tyttäriään. Hänen päivänsä tulivat täyteen, on aika muiden jatkaa. Kurkiauratkin muuttavat muualle.

Isää rakkaudella muistaen

Taru Koskivuori

tytär