Kuvitellaan hetki: mitä tapahtuisi ilman sähköä?

Hetken aikaa toki selviäisi kuka tahansa. Muutama kynttilä löytyy jostain ullakon kätköistä ja pakkasta on ihan hauska syödä tyhjäksi. Entä jos katkon taustalla olisi jokin niin suuri tapahtuma, etteivät tiedotusvälineet toimisi eikä pieni fiksaus piuhoihin auttaisi? Jos ”katko” kestäisi kolme päivää, viikon – vuosia?
Ikaalilaisen Oili Valkilan tuore omakustanne Voiko vielä istuttaa omenapuun? (2022) lähtee liikkeelle tästä ajatusleikistä. Unikeonpäivänä 2029 maailma menee sekaisin, siis vielä enemmän siitä, kuin se nyt jo on.
Viestinnän parissa uransa luonut Valkila on työskennellyt digitaalisesti 1980-luvulta lähtien. Ajatus yhteiskunnan romahtamisesta on vaivannut häntä melkein koko tuon ajan.
– Pidän digitaalisen maailman helppoudesta ja niistä monista asioista, jotka tuon kehityksen avulla ratkeavat helposti ja nopeasti. Hurjan nopea kehitys nostaa kuitenkin varpaat maasta.
Vaikka dystopiat maalaavatkin kuvaa tulevasta, ne heijastavat nimenomaan nykyajan pelkoja ja huolia. Valkilakin kertoo olevansa huolissaan nykytilasta: ei hän kehitystä vastusta, vaan pohtii sitä, pysyykö se meidän hallinnassamme.

Keltainen sumu syö maailman

Kirja kuljetaan aina vuoteen 2045 saakka, jolloin nyt tuntemamme maailma on kadonnut tai ainakin muuttunut niin tuntemattomaksi, ettei mullistuksen jälkeen syntynyt 15-vuotias Isla siitä enää tiedä juuri mitään. Päähenkilöitä on hänen lisäkseen lukuisia muitakin.

Katastrofikirja tämä ei ole, vaikka jotakin suurta on eittämättä tapahtunut. Unikeonpäivän räjähdyksistä jäänyt keltainen sumu on peittänyt osan maailmasta.
Jäljelle jääneet rakentavat elämänsä uudelleen. He luovat uudet perheet ja kehittävät uusia taitoja.
– Oleellista on selviytyminen, Valkila kertoo.
Oili Valkila sysäsi pitkään päässä nakertaneen idean liikkeelle viimein viime kesänä. Alkuvaiheessa kirjoittaminen oli suorastaan idyllistä, kun hän istahti asuntoautoon ja ajeli Jämijärvelle Kuninkaanlähteelle kirjoittamaan. Loppukesästä hän käytti intensiivisen viikon ystävänsä mökillä ja loppukirja syntyi joulun aikana.
Kun maailmalla alkoi jyrähdellä suorastaan dystooppiseen malliin, Valkila kiirehti kirjoitusprosessiaan.
– Tuntui kamalalta, sillä kun aloittelin kirjan tarkistusvaihetta, samaan aikaan alkoi tulla pelottavia uutisia, jotka olisivat voineet muuttaa kirjan tulevaisuuden nykyhetkeksi.
Synkkyyteen teksti ei lukuisista onnettomista tapahtumista huolimatta vaivu, sillä elämä jatkuu tavalla tai toisella. Kirja on nimenomaan selviytymistarina ja samalla tutkielma siihen, mitä nykysuomalaiselle ihmiskunnalle tapahtuu, jos kaikki yhtäkkiä loppuisikin. Mistä rakennetaan uutta? Mihin keskitytään, kun jäljelle jää vain olennainen – ja siitäkin viedään paljon, kun yhteiskunnan romahtaessa ei ole enää keskussairaaloita eikä loputtomia antibiootteja? Kannattaako istuttaa omenapuita?

• oili valkila
• kirjat
• dystopia