Yksinäisyys on huono sana. Se tarkoittaa jotain ikävää, jotain jota tulisi välttää joka hetki, kaikkialla. Kun me olemme yksinäisiä, meissä on joku vika, olemme tehneet jotain väärin tai meille on käynyt huonosti.

Juuri nyt eräs COVID-19 – niminen virus on saanut aikaan tilan, jossa monille on käynyt huonosti. Tilan, jossa he ovat yksinäisiä ilman omaa syytä.

On eri asia, jos on yksin, kuin jos on yksinäinen. Monet ovat valinneet olla yksin. He eivät silti – useimmat kuitenkaan – ole yksinäisiä. Yksinäisyys on siis jotain, jota emme vain halua, emmekä osaa käsitellä.

Siksi tuo sana luetaan niihin, jotka tarkoittavat mitä tahansa ikävää, huonoa, halveksittavaa tai ylipäätään negatiivista (=miinusmerkkistä) asiaa.

Minä taidan olla onnekas, koska en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, vaikka monasti ehkä olisi ollut syytä. Huomaan nyt, että minä en yksinkertaisesti osaa olla yksinäinen.

Minulla nimittäin on aina kaverina oma itseni, joka voi ajatella ja tehdä jotain, joka tietyllä tavalla tuntuu kiinnostavalta tai jopa jännittävältä. Voin vaikka kävellä ulko-ovelle, avata sen ja katsella, kuunnella ja haistella kaikkea mitä aisteihin tunkeutuu. Vaikkei kuulukaan lintujen lauluja, vaan läheisen tietyömaan jumputusta, tai vehreän metsän tuoksun sijasta ohi ajavien autojen pakokaasut tunkevat sieraimiini. Voin mennä ikkunan luo ja katsoa ulos. Vaikka siellä näkyisi metsän ja kauniin jäätyneen järven sijasta – jos asuisin kaupungissa - vastapäisen rakennuksen harmaa sementtiseinä, siinä olisi jänniä erimuotoisia varjoja, kuvioita ja pieniä reikiä, joista rappaus on irronnut. Jos vielä avaan ikkunan, voin kuulla ääniä, joista voin vain arvailla, mistä ne tulevat.

Tietysti voin myös mennä aidan matalimmasta kohdasta ja avata telkkarin. Voin katsella tuntitolkulla leffoja, sarjoja ja dokumentteja. Voin myös avata kännykästä musiikkisovelluksen, laittaa luurit päähän ja kuunnella – taas – tuntitolkulla musaa.

Voin siis joka päivä olla yksin, ilman että surkastun, koen häpeää tai tulen hulluksi. Voin olla yksin yksinäisyyteni kanssa.

Autossani soi aina muistitikku, jonne olen koonnut satoja itselleni tärkeitä sävelmiä. Juuri tänään – kauppareissulta tullessa – sieltä tuli ranskalaisen chanson-laulajan Georges Moustakin kappale Ma Solitude, jossa hän kertoo: …”Je suis jamais seul, avec ma solitude”, suomeksi… ”En ole koskaan yksin yksinäisyyteni kanssa”.

Aivan niin. Nyt, näinä aikoina, lienee hyvä hetki tutustua omaan itseensä ja siihen kaikkeen, mitä minä voinkaan ajatella, kuvitella ja vaikkapa tehdäkin.