Paavo Huotarin ja Ville Mäkipellon keskustelun alustus raamatuntutkimuksesta Puistofilosofia-tapahtumassa on kirvoittanut paljon keskustelua. Toivon tuovani tällä kirjoituksella selkeyttä siihen, mistä oikein on puhuttu.

Evankelisluterilaisen kirkon pappisvihkimystä varten tarvitaan teologian maisterin tutkinto yliopistosta. Opintojen loppuvaiheessa perehdytään tarkemmin yhteen oppiaineeseen kuten kirkkohistoriaan, raamatuntutkimukseen, uskonnonfilosofiaan, dogmatiikkaan jne. Itse paneuduin Vanhan testamentin tutkimukseen alustuksen pitäjien tavoin.
Huotarin ja Mäkipellon esitys perustui heidän keväällä ilmestyneeseen kirjaansa. Siitä on hyvä tietää muutamia asioita. Ensinnäkään kyse ei ollut heidän omasta tutkimuksestaan, vaan vanhan tieteellisen tutkimustavan esittelystä. Kyse on tekstikritiikistä, jonka periaatteiden mukaan jo Martti Luther toimi tehdessään saksankielistä raamatunkäännöstä. Mitä se sitten on? Kääntäjien haasteena on jo Lutherin ajoista alkaen ollut se, että kääntämistä varten ei ole olemassa yksittäistä hepreankielistä Vanhaa testamenttia tai kreikankielistä Uutta testamenttia. Sen sijaan käytössä on suuri kokoelma eri ikäisiä ja pituisia kirjoituskääröjä ja tekstikatkelmia. Suurimmaksi osaksi ne ovat keskenään samankaltaisia, mutta siellä missä vanhat tekstit poikkeavat toisistaan, täytyy päättää mikä on todennäköisesti vanhin versio. Tämä on tekstikritiikkiä. Kyse ei siis ole vain yliopistotutkijoiden metodista, vaan myös kaikkien raamatunkääntäjien toimintatavasta.
Huotarin ja Mäkipellon ideana oli tehdä kansantajuinen kirja tekstikritiikistä. He antoivat sille provosoivan nimen ja johdanto-osuudesta löytyy joitakin varsin kärjekkäitä ilmaisuja, joita moni muu raamatuntutkija ei olisi käyttänyt. Heidän esityksensä Puistofilosofiassa aiheutti tunnepitoisen keskustelun, joka ei varsinaisesti liittynyt heidän aiheeseensa. Provosoiva ja populistinen ote tulkittiin kriittiseksi ja kielteiseksi Raamatun asemaa kohtaan. Se ei ollut ymmärtääkseni kuitenkaan heidän valitsemansa tyylin tavoitteena, vaan tarkoituksena oli herättää mielenkiintoa aihepiiriä kohtaan ja saada kirjan myyntiluvut nousuun.
Kirkkoherra Jorma Pitkänen kirjoitti viime viikolla hyvin Raamatun inhimillisestä ja jumalallisesta luonteesta. Kirkko opettaa, että Jeesus on salatulla tavalla täysin ihminen ja täysin Jumala. Raamattua voi lähestyä samanlaisella ajatuksella. Se on ihmisten kirjoittama eikä se siten ole vailla virheitä, mutta samalla se on kuitenkin Jumalan Sanaa. Jumala nimenomaan on halunnut valita ilmoituksensa keinoksi inhimillisen välineen. Raamatun tekstin rosoisuudessa Jumala tulee lähelle ihmistä ja ihmisen tasolle samalla tavalla kuin Jeesuksen inhimillisessä kärsimyksessä.

Juha Aila

Ikaalisten seurakunnan
kirkkoherra

• Puistofilosofia
• raamattu