Kulkiessani Hammareninkatua katseeni kiinnittyi tehtaan puolelle, johon oli ilmestynyt outo kivijärkäle. Lähemmin kiveä tutkiessani huomasin sen olevan minulle perin tuttu jo tehtaan ajoiltani.

Sehän on hiomakivi, akseleineen jalustalle nostettuna. Tehtaan 150-vuotisen historian kunniaksi pystytetty.

Kivi on hiomakoneen sydän. Se pyörii vinhaa vauhtia hioen puupölkyistä hienoa massaa. Kivi saa pyörimisvoimansa vesiturbiinista, jota pidetään kurissa säätimien avulla. Tähän päättyikin tekniikkaosuus ja kuvaan astuu ihminen – eikä ihan tavallinen Matti Meikäläinen.

Kivimiehiltä vaadittiin kovaa fyysistä kuntoa. Yleensä kivimiehet olivatkin kookkaita ja lihaksikkaita.

Kivimies saattoi vaikuttaa kovalta, vähän etäiseltäkin tyypiltä. Sain tästä opetuksen nuorena asentajana vuonna 1948, kun tulin huoltamaan hiomakonetta. Olin saanut työkaluni ja itseni vähän kenkkuun paikkaan, kun huoltamani painesylinteri alkoi nousta ylöspäin. Huusin hädissäni, että hei, mä oon täällä töissä!

Kuului tiukka vastaus: Tää paaki?? pysyy nyt tässä!

Ellen olisi ollut nuori ja vikkelä, olisi tilanteessa voinut käydä ikävästi.

Tapahtuneen jälkeen aloin katsoa kivimiehiä eri tavalla. Ehkä työn virikkeettömyys, hiomon ainainen höyry ja veden lorina ja liukas massakura lattialla teki heistä kovia. Työ hiomossa oli myös mielettömän raskasta, kun miehet nostelivat pölkyyjä hiomakoneen pesiin, joita koneessa oli monta.

Kyllä hiomossa huumoriakin viljeltiin. Kivimiehelle esitettyyn kysymykseen, että eikös sun työ ole vähän yksitoikkoista vastaus kuului, että jokainen puupölkkyhän on erilainen.

Tehdassiivoojakin sai työhönsä virikkeitä ruiskuttamalla asentajan työkalupakkiin vettä asentajan poissaollessa.

Nyt tämä kaikki on historiaa. Enää ei kivimiehiä eikä hiomakoneita Kyröskoskella tarvita.

Tehtaan pilli soi

Nuorena miehenä aamu-uni maistui niin makoisalta, että usein vasta tehtaan pilli herätti. Silloin tuli kiire. Oli nimittäin viisi minuuttia aikaa ehtiä sorvin ääreen, vaikka aikaraja olikin tuolloin vähän epämääräinen. Viilarit istuskelivat viilapenkillä kaikessa rauhassa kunnes verstaan vanhin Oskari Alho meni laittamaan valta-akselin pyörimään. Akselista saatiin jaettua käyttövoima useille työkoneille.

Porukka hajaantui pikkuhiljaa eri tahoille. Tämä oli niin sanottua luppoaikaa. Tuotantokoneet pyörivät täysillä ja verstaalla tehtiin kaikenlaista varaosahuoltoa, jotkut eivät tehneet mitään.

Oskari Alho oli jo lähes 90-vuotias pienikokoinen miehenkäppänä. Hänen touhuistaan ei verstaalla kukaan tiennyt juuri mitään, viilapenkiltä kuului vain pientä naputusta. Hänen tapanaan oli tunnustella sormillaa työstettävää kappaletta. Alhoa kyllä kunnioitettiin verstaalla ja hänen tekemisiään katsottiin välillä läpi sormien, vaikka heikentynyt näkö ei tarkempiin töihin aina riittänyt. Alho teki töitä lähes kuolemaansa asti. Eräänä aamuna verstaalle saapui suruviesti hänen menehtymisestään.