Jos lienenkin ainut tai vähäisin Ikaalisten kauppalassa, jota asia riipaisi, en silti jätä kysymättä: Oliko torin majesteettisten kuusien kaataminen loppuun asti harkittu ja yksimielinen teko? Mikä oli syy?

Terveitä, valkeita, suuria kantoja saa enää ihailla: majesteettiset, ihmistä pitkäikäisemmät, menneisyyteen yhdistävät kuuset ovat peruuttamattomasti poissa.

Poissa on juhlallisuus ja rauhan tuntu, historian siipien havina. Kirkko kyllä näkyy hyvin, mutta näky on latistunut. Olisiko voinut istuttaa ajoissa seuraavat... ja antaa näiden terveiden vielä elää?

Eikö Kaunein kauppala -imagoa voisi suunnitellusti hoitaa palkkaamalla erityisesti yleisilmettä koko keskustan alueella hoitavaa ja valvovaa henkilöä tai ryhmää?

Yleisilme ja viihtyvyys tulisi nostaa nykyistä suurempaan arvoon ja omaksi asiakseen. Mikko Ahokas kaupunginpuutarhurina omasi aikoinaan vahvan näkemyksen yleisvaikutelmasta, näki kauppalan ”yhtenäisenä ympäristö-taideteoksena” ja vaati sen hoitoon riittävät varat.

Näin tasa-arvon aikana voisi olettaa käytettävän myös jonkinlaista mielipidetiedusteluakin niiltä, jotka muutosalueilla asuvat.

Korjausmahdollisuus kun vie kuitenkin sen noin sata vuotta, kun puut ovat kyseessä...

Mistä juontuu muoti-ilmiönä levinnyt puu-pelko? Onko usko kaiken Luojaan ja hänen varjelukseensa kadonnut? Projisoituuko kuolemanpelko kaikkeen itseä isompaan näin koronan ja Ukrainan sodan ahdistamana...?

Luottakaamme Kaiken Luojaan. Hän on antanut meille Suuret Puut iloksemme ja siteiksi vuosikymmenten yli, viesteiksi menneiltä sukupolvilta. He vaihtoivat kuulumisiaan samojen puiden katveessa.

Uusia ”viestejä” kasvamaan ja terveille pitkää ikää!

Asfalttikenttää polvenkorkuisilla pensailla jaettuna on vaikea hahmottaa kovin juhlavaksi tai mielenkiintoiseksi. Tietysti tämä on makuasia. Siksi olisikin ehkä hyvä kysyä kannatusta ideoille?

Tapperin taiteilija-veljekset saivat aikoinaan rahallisen korvauksen luomisvoiman menetyksestä kun Tarvaalan Leuhunkoski padottiin ja maiseman voimaa antava kauneus runneltiin.

Tapperin veljekset; runoilija, kirjailija, kuvanveistäjä ja lavastaja, kokivat muutoksen voimakkaasti ja se lamaannutti luovaan prosessiin perustuvan työkyvyn.

Luoja kun on luonut meidät niin monenlaisiksi, toistemme haasteeksi ja iloksi.

Jotenkin silti tuntuu, että yhteinen ympäristö olisi yhteinen asia, josta olisi hyvä pitää ”perheneuvottelu” suurempien muutosten kohdalla.

Tiedä häntä.

Outi Alho