Kerrotaan, että täällä kummittelee.

On alkavan syksyn sunnuntai. Aurinko kurkistelee pilvien takaa, heläyttää säteitään sillan ali tyynenä ja tummana virtaavan Ruonanjoen pinnassa. Joenpohjan kallistuessa alajuoksuksi virta ärjäisee eteenpäin, nuolee kivien pinnat ja hajoaa törmäyksissä kuohuiksi.

Katselemme viljakkalalaisten Esko Erkkilän, Hannu Koivumäen sekä ikaalilaisen toimittaja ja journalismin opettaja Hannu Sinisalon kanssa joen alajuoksulle päin.

Ei vielä niin kovin kauan sitten virrassa hyrräsi mylly, Hyyrynmylly. Alun perin se rakennettiin Ruonanjoen yläjuoksulle, mutta siirrettiin paikalleen 1830-luvun tienoilla. Ruonanjoessa on ollut myllyjä historian saatossa useampiakin, mutta tänään olemme tulleet katsomaan juuri Hyyrynmyllyä.

Koivumäki ja Erkkilä muistavat ajan, jolloin viljakkalalaiset kävivät jauhattamassa viljojaan jauhoiksi Aarne Helinin hoitamassa myllyssä. Jauhojaan odottava saattoi asettua hevosensa kanssa viereiselle tontille jonottamaan sitä, että Koivumäen isä Esko Koivumäki vaihtaisi hevoselle pajassaan uudet kengät.

Hyyrynmylly toi Koivumäkien taloon lähitienoon ensimmäiset sähkövalot. Joessa liikkuvan veden energiaa kerättiin pieneen aggregaattiin, josta lähtevää virtamäärää nykypäivän ylellisyyksiin tottunut voisi kuvailla vaatimattomaksi. Valot vilkkuivat jatkuvasti, muistaa Koivumäki.

Valot kuitenkin saatiin.

Lattialautojen alta kuului lapsen puhetta

Hannu Sinisalo ja S. Jussi Kaskimies ovat tallentaneet Hyyrynmyllyyn liittyvän traagisen kummitustarinan teokseensa Viljakkala – pitäjä Pirkanmaalta.

Kerrotaan nimittäin, että eräs jyviään jauhattamassa ollut mies kuuli myllyn lattialautojen alta lorumaista puhetta. Puheen kuultuaan mies lähti kylälle hakeakseen mukaansa apureita lattian purkamiseen. Kun lattia avattiin, löytyi sen alta pytty, jonka kannen alla lepäsi lapsen ruumis.

Viljakkalasta on kirjoitettu muistiin lukuisia muitakin tarinoita, joissa surmattu vastasyntynyt kummittelee. Eräässä tarinassa kummitteleva pienokainen pyytää suutarilta itselleen kenkiä, toisessa kummituslapsi tassuttelee öisin talon orrella.

Tänään loruttelua ei kuulu, eikä paikkaan arvaisi liittyvän kummitustarinaa. Hyyrynmyllyn koneisto lepää nyt pitkällään maassa, veden ulottumattomissa. Luonto on vähitellen alkanut ottaa omakseen sitä, minkä avulla ihminen on valjastanut luonnon voimaa omaan käyttöönsä: ruoste on alkanut maistella koneen rautaosia, rakenteiden päällä kasvaa sammalta, kasveja ja pikkuruisia taivasta kohti kurkottavia jäkäliä.

Koivumäki on omistanut myllyn nyt nelisen vuotta ja on pohtinut sen kunnostamista. Kenties myllyn tähtimoottori – tismalleen samanlainen kuin löytyy vanhan ajan lentokoneista – vielä jonain päivänä taas ruksuttaa.

Tarinat toimivat varoituksina

Uskoipa kummituksiin tai ei, vastasyntyneiden surmaamisesta kertovissa tarinoissa kummittelee menneisyyden haamuja: lapsensurma oli ennen paljon yleisempi rikos kuin se nykyään on.

Ajat olivat toiset. Jos nainen alkoi odottaa lasta avioliiton ulkopuolella, joutui hän usein yleisen paheksunnan ja tuomitsemisen kohteeksi. Vielä ennen vuotta 1866 lapsensurma oli rikos, josta äitiä rangaistiin kuolemantuomiolla. Ihmiset olivat köyhempiä, sosiaaliset säännöt armottomampia, lääketieteellinen ymmärrys sekä terveydenhuolto vähemmän kehittynyttä ja naisen asema huonompi.

– Mitä turvaverkkoja yhteiskunta tarjosi naisille? He jäivät täysin yksin asian kanssa, Sinisalo toteaa.

Tarinat kummittelevista lapsista toimivat muun muassa varoituksena: välitilaan juuttuneet kummituslapset voisivat paljastaa rikoksen vielä pitkään kuolemansa jälkeen.

Vesihiiden ääni korisi talon sisälle asti

Esimerkki varoittavasta tarinasta on myös vesihiidellä pelottelu. Hannu Koivumäki ei muista kuulleensa Hyyrynmyllyssä kummittelevan lapsen tarinaa, mutta myllyssä kerrottiin asuvan vesihiisi, joka saattoi napata pieniä lapsia mukaansa. Joskus myllystä lähti korisevaa ääntä, vesihiiden ääntä tietenkin. Ääni kuului Koivumäkien taloon sisälle saakka.

– Tällaisilla tarinoilla suojeltiin lapsia, etteivät he menisi yksin veden äärelle vaarallisiin paikkoihin, Sinisalo sanoo.

Koivumäki kuitenkin muistaa, että ”jossain lapsen tarina on kerrottu”, viitaten epäilemättä Sinisalon ja Kaskimiehen teokseen.

Kirjan kirjoittaneen Sinisalon kasvoille leimahtaa itseironinen hymy.

– Tämä on se ongelma, että media tappaa tarinan. Kun media julkaisee kertomuksen, se jää elämään vain kirjoitettuna tekstinä ja se unohdetaan muualla. Minä tapoin tämän tarinan kerran ja sinä teet sen uudestaan, Sinisalo sanoo toimittajalle.

Kenties. Jos Hyyrynmyllyllä on tosiaan asunut kummitus, ehkä se vihdoin pääsee lepoon kuoltuaan kolmannen kerran.

Lähteet: Kaskimies, S. Jussi ja Hannu Sinisalo (1979): Viljakkala – pitäjä Pirkanmaalta.