Keskustelu Koskilinnasta näyttää kesälläkin jatkuneen, mikä on hyvin ymmärrettävää. Päätökset kiinteistön myynnistä ja valaisinten myynnistä on kuitenkin tehty, tarjousten hyväksyminen on vielä ratkaistava.

Asiassa on vedottu päättäjiin, ilmeisesti vaalien jälkeisen tilanteen toivossa. Kunnanjohtajana en ole päättäjä, mutta olen kunnanhallituksen esittelijä. Kunnanhallituksen esitykset ovat valtuuston pohjaesityksiä. Kunnan päätöksenteko on paikallisen itsehallinnon tahdonmuodostusta. Usein lainsäädäntö ja talous asettavat rajoitteita tahdonmuodostukselle, mutta tarkoituksenmukaisuuden harkinta on puhtaimmillaan niistä vapaata.

Kunnanjohtajana minun tehtäväni ei mielestäni ole ratkaista sitä myydäänkö vai omistetaanko Koskilinna, mutta minun tehtäväni on huolehtia siitä, että tietoa tahdonmuodostusta varten on olemassa ja menettely tapahtuu oikein.

Kunnan omaisuus on veronmaksajien omaisuutta. Kunta päättää omaisuuden myynnistä itsehallintonsa perusteella pääosin oman harkintansa mukaan. Jos kiinteistö myydään taholle, joka toimii kilpailutilanteessa markkinoilla, myynti on kuntalain mukaan suoritettava joko avoimesti tarjouskilpailulla tai puolueettoman arvioijan on arvioitava kiinteistön markkina-arvo.

Koska Koskilinnan ostaja saattaa olla markkinoilla toimiva taho, avoin huutokauppa on luotettavin tapa selvittää Koskilinnan tyyppisen kiinteistön myyntiarvo. Sama menettely on tarpeen myös Tynellin valaisinten arvon määrittelyssä. Koskilinnan myynnissä kaksi erillistä huutokauppaa on varmin tapa osoittaa veronmaksajien kannalta parhaat kiinteistön ja irtaimiston myyntiarvot.

Koskillinnan tulevaisuus on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut paikallisen tahdon kysymys. Edeltävätkään valtuustot eivät ole invesitointiohjelmaan sisällyttäneen kiinteistön peruskorjauksen eikä oikeastaan ylläpidonkaan vaatimia määrärahoja. Syynä on nähdäkseni se, että todellista käyttötarkoitusta ei kiinteistölle ole koskaan löytynyt. Kunnantaloksi on sitä esitetty useita kertoja. Koskilinna on kuitenkin yli kaksi kertaa suurempi kuin nykyisen kunnantalon tilat ja on selvää, että tästä eteenpäin emme tarvitse nykyistä suurempia, vaan pienempiä tiloja. Yhdistysten ja harrastusten kokoontumistilaksi taloa usein esitetään mutta edes käyttökustannukset tai perusparannuskustannukset kattavia vuokria tuskin kukaan on valmis maksamaan.

Nyt päättyneellä valtuustokaudella sekä valtuuston että kunnanhallituksen enemmistöt ovat päätyneet Koskilinnan myynnin kannalle. Toinen vaihtoehto on jatkaa kiinteistön ja sen valaisinten omistamista edelleen, mutta silloin on tiedostettava, että 80-vuotias talo ja varsinkin sen tekniikka vaativat ehdottomasti talon arvon mukaisen perusteellisen korjauksen. On itsepetosta uskoa, että se ei vaatisi useiden miljoonien eurojen panostusta. Sekin voisi olla mahdollista toteuttaa, jos kunnan ei olisi ollut välttämätöntä investoida viime vuosina voimakkaasti moniin varsinaisiin palvelukiinteistöihinsä. Pitää myös huomata, että kuntien investointikyky vähenee selvästi puolentoista vuoden kuluttua.

Koskilinnan tulevaisuuteen vaikuttaa nyt se löytyykö ulkopuolista tai paikallista yksityistä tahtoa sen säilyttämiseen. Hämeenkyrön hyvällä sijainnilla voi vielä löytyä uusi toimintamuoto, jolle Koskilinna on kiinnostava mahdollisuus. Esimerkkejä maassamme on myös siitä, kuinka yksityiset paikalliset yritykset tai yhdistykset ovat yhteistyössä ja riskiä jakamalla päättäneet turvata paikkakunnalle tärkeän kohteen tulevaisuuden. Onko Hämeenkyrö osoittanut olevansa avoin uusille mahdollisuuksille?

Antero Alenius

kunnanjohtaja