Nyt tarvitaan kuravettä.

Eletään kevättä 2020, nökötän olohuoneen nurkkaan järjestetyllä etätyöpisteellä ja yritän saada päivän hommia eteenpäin, kun tämä kuravesi-asia keskeyttää kaiken hetkeksi. Etäkoululaisen koulupäivään kuuluu ympäristöopin tehtävä kuraveden suodattamisesta.
Ei auta kuin lähteä avuksi etsimään kippoja ja kappoja, jotka ilkenen antaa kuraveden valmistushommiin. Kun raaka-aineeksi kaivetaan savea takapihalta ja suodatushommiin etsitään erilaisia raekokoja edustavia sora yllättävä lumikuuro vihmoo niskaa ja alkaa peittää maata. Sekin vielä, mutta tarvittavat maalajit on onneksi saatu kerättyä.
Takaisin omien töitteni ääreen pääsen, kun mies tulee töistä ja jatkaa suodatushommissa auttamista muovipullojen, suodatinapapereitten ja suppilon kanssa. Koululainen sai tehtävänsä suoritettua –minä opin sen, että kuravedestä ei kannata tehdä liian tanakan savista, muuten suodatus etenee kovin hitaasti.
Tiedänpä tämän, kun seuraavan kerran tulee tarve valmistaa kuravettä.
Tämä kevään kuravetinen tapahtumaketju, johon liittyy korona, poikkeusolot, oma etätyö ja etäkoulu, on jäänyt elävästi mieleen yhtenä esimerkkinä siitä, millaista kaikkea kummallista ja poikkeuksellista tämä aika on tuonut.
Ergonomisista ongelmista huolimatta olen toki kuulunut niihin etuoikeutettuihin, jotka pystyivät kevään poikkeuslojen aikana nököttämään etätöissä kotinurkissa. Muutenkin toimittajan työ on koronan suhteen varsin turvallista, vaikka ihmisiä jonkin verran tavataankin.
Mutta silti on pakko myöntää, että kyllä tämä jo ihan hirveästi väsyttää. Takaraivossa kytee aina huoli siitä, että mitä jos toiminkin niin kutsuttuna virusviestikapulana kahden haastateltavan välillä. Ja kummasti alkaa väsymyskiukku nousta mieleen, kun pitää alkaa maskin kanssa tumpeloida kauppaan mennessä.
Onneksi on jotain keinoja, joilla huolesta pääsee joksikin toviksi eroon. Ihan oman kolumninsa ansaitsisi kyllä pitkäaikaisin harrastukseni ratsastus, mutta tällä erää lyhyesti: Jokaviikkoinen ratsastustunti on ollut aina henkireikä stressaavan työelämän oheen, mutta nyt harrastuksen tuoma muiden ajatusten nollaus on tuntunut erityisen tärkeältä. Ei kauheasti kannata hevosen selässä eksyä miettimään jotain ihan muuta, vaan isoon ja vahvaan eläimeen on pakko keskittyä aika lailla koko ajan.
Ja onneksi nyt koronatalvena tuli oikea talvi. On ollut hienoa päästä hiihtämään pakkaslumilla tälläkin seudulla ja tuulettamaan päätään, vaikka valitettavasti vesisateet tulivat turmelemaan laduntekijöiden ahkeran työn jälkiä.
Aika monta kirjaakin on tullut vuoden aikana luettua, ja tällä erää tärkeältä on tuntunut juuri pako todellisuudesta jonnekin kirjailijan tarjoilemaan toiseen todellisuuteen.
Tämän tekstintekeleen kirjoittamispäivänä tuli tieto uusista poikkeusoloista ja sulkutoimista, koska pandemia vain velloo keskuudessamme. Tällä yritn kuitenkin lohduttautua: kyllä tämä kummallinen korona-aika vielä loppuu. Jos ei ennemmin niin sitten myöhemmin.

• koronavirus
• etätyöt