Juuri kun olin saanut päähäni aloittaa uutta, 1920-luvulle sijoittuvaa kirjaa, avasi Milavida-museo näyttelyn, joka elää tuossa samassa ajassa. Kävin sen katsastamassa.

Suosittelen sitä nyt kaikille, jotka ehkä tietävät tuolta ajalta vain jatsimusiikin ja Paavo Nurmen. Korvakuulokkeisiin voitte asentaa vaikkapa Bruno Laakon ja Lepakot-orkesterin esityksen ”Kissa Vieköön”, päästäksenne tunnelmaan. Tuon ajan ikoneina tai tunnuksina olivat jatsitytöt. Naisten vapautumisen todisteina, muka. Amerikassa heitä kutsuttiin nimellä ”flappers”, joka tarkoittaa keimailevaa ja kiihkeää, mutta ennen kaikkea ikävuosiltaan nuorta tyttöä tai naista. Pyntätyt, peittävät ja raskassoutuiset naisenkuvat oli heitetty menemään ja mekot lyhennetty sopimaan charlestonin, shimmyn tai foxtrotin tanssimiseen.

Pahaksi onneksi Suomessa vallitsi jo vuonna 1919 säädetty kieltolaki.

Sen tarkoitushan oli ensisijaisesti vähentää viinan myyntiä, kulutusta ja kaikkia sen haittoja sekä samalla tervehdyttää kansaa sekä fyysisesti että henkisesti. Tulos oli kuitenkin täysin päinvastainen. Rikollisuus lisääntyi, se täytti vankilat ja sairaalat sekä murensi yhteiskunnan moraalin. Lain kiertämisestä tuli hyväksytty harrastus, osa arkipäivää, ja osa loputonta viinanjanoa. Tämä kaikki jäi monilta huomaamatta, kun viihteen uudet tuulet pyyhkäisivät yli Suomen. Ne toivat mukanaan Valentinot ja Pola Negrit, gramofonit ja haitarijatsit. Suomenlahden yli kyntäneet ”torpedot” ja ”varpuset” puolestaan pitivät huolta siitä, että ravintolat elivät kultakauttaan myymällä pöydillä ”kovaa teetä”, mutta tiskin alla pelkkää viskiä ja konjakkia.

Tämän kiiltävän ja kauniin pinnan alla kyti kuitenkin jo sisällissodan aikana syntynyt vihan tuli, joka konkreettisesti koski niitä perheitä, joilta sodassa ja sen jälkipyykissä oli viety kaikki tärkeimmät: työpaikat, kodit ja vanhemmat. Tästä seurasi, että jokapäiväisten tarpeiden vuoksi oli niin moni valmis tekemään myös rikoksia elääkseen.

Kun tänään tiedämme, kuinka rajun kaksinaamainen koko yhteiskunta silloin oli, on ainakin itselläni vaikea ymmärtää, miten Suomi siitä huolimatta pystyi pitämään taloutensa ja tolkkunsa siedettävänä ja samalla valmentamaan itsensä loistaviin kulttuurisaavutuksiin urheilun, musiikin ja muiden taiteiden aloilla ja kuinka se pienenä, moneen kertaan lyötynä kansana vielä pisti talvi- ja jatkosodassa kampoihin suurta ja mahtavaa naapurivaltaa vastaan.

Voisiko selitys olla kansanluonteessa, josta malliksi voisi ottaa kuplettimestari Johan Alfred Tannerin? Vuonna 1927 hän oli kuollessaan vasta 43-vuotias, mutta ehti elämänsä aikana tehdä enemmän, kuin monet meistä yhteensä. Elämä koetteli miestä monilla tavoilla, mutta luomisvoimansa ja käsittämättömän esiintymisenergiansa ansiosta jäi hän Suomen historiaan aivan omana ilmiönään. Edes tuberkuloosin tuhoama ääni ei estänyt miestä vetämästä ilta illan jälkeen showtaan täysillä, koska ”yleisö kerran oli sitä varten tullut paikalle”.