Kun näin julkisesti olen ilmoittanut olevani kiinnostunut kielestä ja sanojen käytöstä, pelästyin oikein, kun toimittaja Kirsi Heikkisen kirjoittaman Hesarin erään artikkelin (22.3.2022) otsikossa sanottiin:
” Tunne syrjäytti järjen kielenkäytössä – muutos näkyy tutkijan mukaan sekä tietokirjoissa että kaunokirjallisuudessa”.

Lauseparille oli kuin olikin aivan selkeä perustelu, joka puolestaan on julkaistu Tiede-lehdessä 3/2022.
Hollantilaisen Wageningenin ja yhdysvaltalaisen Indianan yliopiston tutkijat olivat käyneet läpi miljoonia englannin- ja espanjankielisiä kirjoja ja havainneet, että tunteeseen ja intuitioon liittyvät sanat ovat yleistyneet ja faktoihin ja järkeen viittaavat sanat harvinaistuneet 40 viime vuoden ajan.
Vuosina 1850–1980 tekstit vilisivät sellaisia sanoja kuin ”määrittää” ja ”päättely”, kun taas sanoja ”tuntea” ja ”uskoa” käytettiin vain harvoin. Vuoden 1980 tienoilla tilanne kääntyi päälaelleen.
Myös ”me”-pronominin käyttö väheni ja ”minä”-pronominin lisääntyi, mikä tutkijoiden mukaan kielii yhteisölähtöisen näkökulman heikentymisestä yksilökeskeisyyden hyväksi.
Selvää selitystä ilmiölle eivät tutkijat voineet antaa, mutta olettavat sen liittyvän siihen, että aikaisempi tieteen ja teknologian valtava ja nopea kehittyminen nostivat ne suureen arvoonsa, kun taas viimeisten 40 vuoden aikana tieteen voitot alkoivatkin jakaantua epätasaisesti koko maapallolla.
Tutkijaryhmän oma päätelmä tästä ”keinulaudaksi” nimittämästään ilmiöstä on se, että ”meidän on tunnustettava intuition ja tunteen merkitys ja samalla opittava ottamaan irti kaikki hyöty järjestä ja tieteestä”.
Kuulostaa hienolta, mutta helpommin sanottu kuin tehty.
Onhan toki nähtävissä, kuinka viimeisten vitsausten (korona ja Ukrainan sota) aikana minäkeskeisyys on jäänyt taka-alalle ja yhteisöllinen auttamishalu – ainakin jos nykymediaan on uskominen – on selvästi lisääntynyt ja tuonut esille aivan uusia tapoja parantaa olosuhteita ja arjen elämistä meille kaikille, eikä vain minulle.
Olemme kuulleet jo useita arvioita siitä, vaikka niin inhottava ja raaka ilmiö kuin koronapandemia onkaan ollut, se on toisaalta pakottanut meidät ymmärtämään läheisyyden ja toisten auttamisen arvon.
Olemme myös jo saaneet raivoissamme seurata Ukrainan kohtaloa, mutta salaa kuitenkin odotamme, että paha saa palkkansa ja maailma – ainakin Eurooppa – taas rauhoittuu ja voimme keskittyä tärkeisiin asioihin ja lasten kasvamiseen turvallisessa ympäristössä.
Lopullista mallia tunteen ja järjen tasavertaiseen – arkipäiväiseen – käyttöön ei ehkä edes ole olemassa, mutta jos opimme tunnistamaan ne oikeissa paikoissa ja oikeilla hetkillä, olemme silloin jo oman elämämme pinnalla, emmekä enää hukuksissa.

Kirjoittaja Mikko Lavijärvi on eläkkeelle jäänyt myyntimies, joka viihtyy tekstien parissa lukemassa ja kirjoittamassa.

• mikko lavijärvi
• suomen kieli
• Ukrainan sota