Viime vuonna syntynyt vauvani täyttää ensimmäisen vuotensa aivan pian. Vauvavuosi on ollut valtavan rikasta kasvun aikaa meille kaikille. Päivä päivältä osaan ja ymmärrän enemmän, mutta toisaalta ikään kuin myös valtavasti vähemmän.

Niin erityisiä ihmeitä täynnä tämä yksilön taival on, etten aina voi käsittää kuinka miljoonia ja miljoonia ihmisiä ylipäätään on jäänyt henkiin tällä pallolla.

Väistämättä mietin, miten isoisäni, joka reilu sata vuotta sitten syntyi tammikuun pakkasissa pyhäjärveläiseen saunaan, jäi henkiin? Ei ollut pikkuniistäjää, tassuttelu-unikoulua, lisättyä sokeria tai vauvojen älysensorisukkia. Oli vain koko perheelle yhteiseksi veistetty puulusikka ja silmännuolijanainen, joka peltotöissä poisti kielellään näkökenttään lentäneet roskat.

Niinä aikoina ei pelätty, ettei Jollyroomista löydy lavender bluen sävyistä tuttipidikettä, rukoiltiin lähinnä, ettei sudet, karhut tai hiisi saalista lasta sen liekkuessa peltotöiden aikana ties missä kannonnokassa.

Kukaan ei kai silloin valistanut, että kyseessä on juuri tämän ikäiselle tyypillinen unitaantuma, tai että jääkaapissa viilennettävä purulelu voisi auttaa kutiaviin ikeniin. Niin että missä kaapissa, he olisivat silloin kysyneet käsiään levitellen.

Ihminen on sitkeä. Vankka maalaisjärki ja satojen sukupolvien aikana jalostuneet opit luotsasivat maailmalle pystyvää väkeä silloinkin. Kehitys kehittyy ja varustelukaaoksen keskellä olen itsekin yrittänyt löytää kohtuullisen keskitien, sillä rakkaudella ja vastuullisuudella päästään usein pidemmälle, kuin kaikilla kulutusta kiihdyttävillä turhakkeilla.

Varusteiden katveessa huomio ei voi olla vauvavuoden aikana kiinnittymättä ihmisen taitoihin. Nekin kun ovat aivan käsittämättömiä. On myös tunnustettava, että aiemmin en aina jaksanut innostua puolituttujen vauvojen oppimista asioista. Vaistosin kyllä, kuinka innostuneita vanhemmat erilaisista taidoista oli, mutta omaan äänialaan tavoiteltu tyrmistynyt ihailu kuulosti vähän falskilta.

Oman lapsen myötä olo on kuitenkin kuin valmentajalla, joka luotsaa kasvattiaan rakkaudella nollasta kohti arvokisoja. Hän on toistaiseksi löytämätön huippulupaus tietenkin, mutta on vain ajan kysymys, milloin hän potkaisee oven saranoiltaan näyttäen taitonsa koko maailmalle.

Kun henkeä pidätellen seuraat ehkä tuhannetta kertaa haparoivia toistoja ja toteat että nyt alkaa osaamista tapahtua, rintakehä pullistuu ylpeydestä. Se mikä muulle maailmalle näkyy ihmisen istumisena tai veden juomisena, on kodin rauhaisassa katveessa lukuisten kokeilujen, epäonnistumisten ja kehollisten variaatioiden värittämä työmaa.

Ja kaiken aikaa pitelen maissinaksuista karheutunutta Orthexin retkimukia käsissäni, autan, kannustan, annostelen, eläydyn ja hihkun voitonriemuisena, samalla kun osa kertaalleen syödystä pikkufarmarin padasta huuhtoutuu paluupostina mukinpohjalle.

Ehkä kaikkein parasta onkin, ettei kyseessä ole arvomitalikilpailut vaan elämiseen tarvittavat perustaidot. Niinpä, sehän vasta aivan hengästyttävää onkin!

Kirjoittaja Mira Aro on maallemuuttaja, joka on oppinut luontevasti tervehtimään erilaisia autoja.