Mielipide toimittaja Tuukka Ollin uutiseen 3.3.2021 ”Oikeus: Kehäkukan laiturista ei korvauksia”

Tulin Hämeenkyröön yli puoli vuosisataa sitten, vuonna 1967. Astuin Lavajärven koulun rehtorin saappaisiin. Vuonna 1975 ostin vanhan T. W. Mattilan kaupan Vanhan kirkonkylän alueelta, rauhaisan paikan Pappilanjoen rannalta. Ostin paikan jäädäkseni – oli mukava ajatella viettävänsä eläkepäiviään jokivarren rauhassa. Vastarannalla oli silloin vanha kansakoulu, nykyinen Kehäkukka. Kehäkukan ravintolaa ei ollut. Eikä laitureita. Ennen paikan ostoa tutkin kaavaa. Siitä ei ilmennyt mitään asuinpaikan rauhaa uhkaavaa.

Siirryin Lavajärveltä Kyröskosken koulun opettajan virkaan.  Samalla kunnostin vanhaa kauppapuotia innolla ja intohimolla. Entisöin perustuksia myöten talossa kaiken - kattoon asti. Uudisrakennuksen tein – senkin vanhaa muistuttavaksi, ympäristöön sopivaksi. 

Kuinka sitten kävikään…

Vuonna 1996 Hämeenkyrön kunta rakensi kaksi laituria ritirinnan, yhteensä noin 18 metriä, pitkän laiturirakennelman täysin rantaamme vastapäätä. Vaikka oli tiedossa, että laivaliikenne on kuluttanut rantoja jo ennen 1920-lukua, silti rakennettiin kapeaan joenuomaan, ja vaikka tiedettiin, että Pappilanjoki on eroosioherkkä.

Minulta vastarannan kiinteistön omistajana ei kysytty suostumusta, minua ei edes kuultu. Kyselin lupia. Minulle sanottiin, että kaikki luvat ovat kunnossa. Pyysin jo samaisena vuonna 1996, että laiturit rakennettaisiin muualle, väljempään kohtaan. Sanani kaikuivat kuuroille korville. 

Kunta yritti hyvittää 2000 euron kertakorvauksella. En minä rahaa pyytänyt, vaan rauhaa. Pelkäämäni seuraukset toteutuivat pian: ranta sortui laivan potkurivirtauksista. Laivat ja moottorialukset pyörivät rantamme ja laitureitten välissä, kapeikossa.

Kotirauha oli taakse jäänyttä elämää. Joki on tällä kohdalla niin kapea ja vesi kantaa äänet. Surullista.

Ensi kesänä tulee 25 vuotta laitureitten rakentamisesta, mutta kukaan ei tunnu välittävän rannan kulumisesta.  Vaikka perinnesauna alkoi painua jokeen, pensaita ja jopa terveitä koivuja rojahti jokeen, kunnan virkamiehistä kukaan ei voinut tulla edes katsomaan.

Olen joutunut kiusalliseen – ja kiusatun asemaan. Tappelua tappelun perään. Jokainen saa valita asuinpaikkansa, sanotaan. Minä olen tähän tullut ja yrittänyt viimeiseen saakka kunnostaa tätä taloa ja huolehtia ympäristöstä.

Nyt olen itsekin jo ikäihminen. Tukka harmaantunut. Askel ei enää nouse kuin ennen. Katolle en enää jaksa kiivetä. Tuntuu kuin Hämeenkyrön kunta kiusaisi: ei kuulla, ei edes yritetä ymmärtää. Myötätunto ja toisen elämän tilanteeseen asettautuminen puuttuu. Kun olemme kutsuneet meidän rannalle katsomaan, ei tulla. Mikä estää tulemasta?

Kuka tahtoisi saunansa eteen sataman? Kuka tahtoisi saunoa ja uida, kun vastarannalla noin 20 metrin päässä on vaihteleva määrä ventovieraita ihmisiä. 

Hämeenkyrössä riittää vesistöä risteilyille ja muulle veneilylle muuallakin kuin eroosioherkällä Pappilanjoella. Laitureitten paikalle on vaihtoehtoja olemassa, on jopa valmiita laitureita.

Olisin toivonut, että vielä tämän elämäni aikana voisin nauttia kotirauhasta. Kokea kesäkausia omalla pihallani ilman jatkuvaa, arvaamatonta hulinaa. Haluaisin vielä vanhoilla päivilläni päättää, milloin saunon, milloin vietän aikaa puutarhassani, ettei aina tarvisi tarkistaa, voiko mennä saunaan, oleilemaan omaan rantaan...vai onko laiturissa väkeä tiirailemassa.

Nyt sydänalaa jäytävät vihjailut ja kehotukset muuttaa pois omasta kodistani ja pihapiiristäni, jota olen vuosikymmeniä huolella kunnostanut ja vaalinut. Tätä piittaamattomuutta kuvaamaan sanat eivät enää riitä.

Tauno Törnudd