Muutaman kuukauden tutustumisjakso vaikuttamiseen Ylöjärvellä on takana. Mitä jäi käteen?

Suljen kaupungintalon oven ja jätän valtuuston talousarviokokouksen jatkamaan keskusteluaan siitä, tuleeko Kuru- ja Viljakkala-neuvostot lopettaa. Halaan Marin kanssa: Karhen Ympäristökoulun hautajaiskahvit on nyt juotu. Haaveemme lisätä maaseudun ja kaupungin yhteistyötä ja rakentavaa vuorovaikutusta on nyt haudattu.

– Minulla on viisi kerrosta suojakuoria päällä, kerron Marille ja hymyilen.

Minulla on kiire lypsylle, haen pojan koulun naapurista kaverilta. Kerron ystävälleni, että nyt sitten aletaan valmistella siirtoa Viljakkalaan ja hymyilen. Mietin niitä ihmisiä siellä valtuustosalissa, joiden kanssa olen soitellut ja niitäkin, joiden kanssa en ehtinyt sanoja vaihtaa. Kotona kohtaan anopin, joka jatkaa lastenhoitoa, että pääsen lypsylle. Häntä harmittaa, että päättäjät olivat typeriä, mutta minä käsken hänen olla hiljaa. En jaksa enää. Mitä tapahtuu?

Yöllä herään valtavaan häpeän tunteeseen. Riitelen mieheni kanssa, mutta pystynkin vastaanottamaan myös hänen pettymyksensä. Hän näki, miten valtavasti teimme töitä, mutta emme tulleet kuulluiksi. En halua enää suojata itseäni hymyllä vaan uskallan taas tuntea.

Seuraavat päivät menevät toipuessa. Kuulen ja näen, kuinka koulun lakkauttamisen voittaneet valtuutetut jatkavat vaikuttamistyötään somessa. Vatsa on kipeä, tulee paha olo. En ole edes Facebook -ryhmissä, mutta näen ja kuulen. Kylää harmittaa, syytellään ja puretaan pahaa mieltä, mutta vastuulliset päättäjät jatkavat oikeassa olemistaan ja todisteluaan siitä, kuinka hyvän päätöksen he tekivät. Joku siellä yrittää puolustaakin meitä. Ennen ja jälkeen päätöksen, kuulin molemmilta leireiltä miljoona kertaa sanan: olen pahoillani. En oikein ymmärtänyt, mistä he olivat pahoillaan.

Me halusimme olla ylöjärveläisiä, mutta me olemme viljakkalalaisia. Siinä on jotain alempiarvoista, naurettavaa, huonompaa. Oikeudentajuni ei anna myöden. Mitä tässä kaupungissa tapahtuu?

Koko tämän koulunpuolustustyöni aikana minua on kyselty lähtemään ehdolle eri puolueisiin. Se tuntuu imartelevaltakin, mutta nyt ei ole kyse siitä. Minulta on kyselty myös, tuntisinko jonkun muun, joka voisi lähteä.

Olen pitänyt itseäni minäkin vastuullisena. Vaikka lapset ja lehmät ja mies vievät kaiken aikani, olen silti pistänyt koko elämäni likoon tässä äitien kampanjassa maaseudun puolesta. Olen pahoillani, etten voi lähteä. Olen vielä tunteva ja suhteellisen terve. Jos viettäisin kaupungintalolla muutaman päivän lisää, en tiedä, kuinka kestäisin.

Ja jos joku kysyy, kerron olevani turkulainen.

Essi Plihtari