Kierrän pellon reunoja, pysähtelen välillä, nojaan kävelysauvoihin ja katson. Horisontissa taivas ja maa kättelevät. Vaihteleva, loiva maasto antaa riittävästi haastetta. Mäet haastavat hengitystä ja pitkässä alastulossa voi huokaista. Nyt keväällä värit pehmeät, ei mitään räikeää. Kesän tullen kukkia alkaa ilmestyä. Nyt en kaipaa mitään loistokkuutta tähän rauhaan. Kevät ja syksy parasta aikaa kulkea. Näen koko lenkkini aukean pellon ansiosta. Yksinäisyys on etu, oma valinta. Kävelin ennen useimmin metsässä, nyt puut pellon laidoilla riittävät.

Eläkkeelle jäädessä puoliso oli vielä työelämässä kolmisen vuotta. Arkiaamuisin, kun avasin päivän lehden hiljaisessa kodissamme, tuli hyvänolontunne koko kehoon, onko tämä tottakaan. Kukaan ei kulje keittiössä, narisuta lattiaa.

Korona-aika on opettanut ihmisiä löytämään omaa itseään, kotoilu ja aika ovat auttaneet. Vanhoilla ja sairailla, joilla jo valmiiksi vähäisempi aika tavata läheisiään voi erityisesti ahdistaa. Ihmiset ovat eriarvoisia tässäkin asiassa.

Itse haluaisin pitää kodissa vapaapäivän. Joku päivä joskus. En halua kotoa pois vapaapäivänä. Koti paras tyyssija rauhalliseen harhailuun, inspiraatioihin. Lukemiseen keskittymiseen, ompeluun, voimisteluun, sisustukseen. Tai ei mihinkään noista.

Pellon avara vaikutelma muuttuu, kun se kylvetään, se alkaa kasvaa ja täyttyä. Mutta se ei tapahdu yhdessä yössä, onneksi. Vaikka ihminen kylvää peltonsa, luonto sen kuitenkin sisustaa. Luonto valitsee, minkälainen sato saadaan. Luonto ei meitä kahlitse, osaamme nöyrtyä, hiljentyä isomman, välttämättömän edessä. Niin teemmekin. Mekin, joiden toimeentulo ei ole riippuvainen ilmoista.

Itsekkyys, tuo kuolemansynti omalle sukupolvelle. En ole palvelijaluonne, toivon usein esimerkiksi, ettei tarvitsisi laittaa ruokaa juuri tänään. Olisin vaan itsekseni, chillailisin. Heti omatunto soimaa, on velvollisuus, iänikuinen. Vapaus, se juuri puuttuu jokapäiväisistä kotitöistä. Työt sinänsä ovat itse valitessa kivoja. Osaan hyvin huushollata. Kun ilahdutan, ilahdun.

Edellä kirjoitettu kertoo mielestäni myös jotain tästä ajasta. Kun tapaa ihmisiä, käy erilaisissa tapahtumissa, ei ehdi ajatella, mitä oikeastaan haluaisi elämässään tehdä ja missä olla. Myös saivarrella, joku sanoisi. Olen aivan varma, kun korona antaa meidän liikkua vapaammin, me olemme jokainen muuttuneet jollain tavalla. Kuka olen, tiedämme siitä enemmän.

Pellolla kulkiessa nykyhetki korostuu. Eilisessä oli oppi ja huomisessa on toivo. Ajattelen, mitä toivoisin vielä, missä nyt olen ihmisenä ja muuttaisinko mitään. Osaan kiittää tämän päivän toimivista jaloista, kyvystä löytää puuttuvasta paras. Yksinolo auttaa myös paremmin huomaamaan toisen ihmisen tarpeellisuuden. Tässä pellolla tarpeellinen on ihmisen, joka mahdollistaa meidän kulkea täällä. Haluan kiittää häntä. Kiitos.