Sota oli juuri päättynyt, mutta miehiä ei ollut vielä kotiutettu. Elimme vielä aikaa jolloin kaikki ulkotyötkin maaseudulla olivat naisten ja poikasten harteilla.

Kertomus on yhdestä talkoopäivästä, jolloin puimme naapurin viljat. Vastaavia tapauksia oli Suomessa silloin satamäärin, ellei enemmänkin.

Tässä on kertomus yhdestä tapauksesta, jossa minäkin olin talkoolainen. Ikää minulla oli silloin 10 vuotta, mutta hanko ja harava olivat silloin sen ikäiselle jo tuttuja työvälineitä.

Tämä oli myös aikaa, jolloin ruis leikattiin sirpillä (rukiileikkuutalkoot) ja muut viljat viikatteella. leikkuupuimuri oli silloin vielä tuntematon ja niin sanottuja elonleikkuukoneita oli vain isoimmissa taloissa. Kuitenkin silloin vilja katkaistiin, ainakin pienissä taloissa (torpassa) viikatteella ja pantiin seipäille kuivumaan. Sitten olikin vuorossa puinti. Välineet olivat vanhoja ja huonoja. Koneiden kuljetus kotiin oli vaikeaa, kun ei ollut isäntää eikä hevosta. Kaiken lisäksi öljyn saanti oli vaikeaa. Syyssateet ovat kohta tulossa, joten puinnilla olisi jo kiire.

Raitala Hanne (oikea nimi Juho) huomasi naapurin vaikeuden ja tarttui toimeen. Hanne huomasi, että hänen puimakoneellaan olisi vapaapäivä seuraavana sunnuntaina. Raitalaan tuli jo silloin voimavirta, joten öljypulasta ei olisi haittaa. Kun puhelimia ei ollut, niin Hanne lähti henkilökohtaisesti hankkimaan talkooväkeä. Ensin Hanne tuli Mäenpäähän, sitten Jyrälle ja sitten Lahdenpäähän. Näin oli hankittu talkooväki ja tarvittavat hevoset. Seuraavaksi Hanne meni Hatanpäähän kertomaan, että teillä on ensi sunnuntaina puintitalkoot. Väki on jo varattu.

Niin koitti sunnuntai. Puintiväki kerääntyi Raitalan riiheen, jossa sitten sovittiin ”miehitys”. Puimakoneen syöttäjäksi ei tahtonut löytyä halukasta. Viimein Mäenpään siirtolaisrouva Ida otti tehtävän vastaan.

Alku menikin mukavasti, mutta sitten Ida hyppäsi syöttäjän pukilta maahan ja peitteli kädellä silmäänsä. Idan silmään oli lentänyt ohranvihne. Uutta syöttäjää ei vieläkään ilmaantunut, joten Ida sanoi jatkavansa mikäli saa lapun silmän päälle. Pian löytyi apu. Raitalan Saara oli kätevä käsistään ja hetkessä Ida sai lapun silmänsä päälle. Työ jatkui ja vain pieni korviketauko katkaisi hetken työn.

Vilja tuli puitua ja hevosmiehet hoitivat kaikki tarvittavat kuljetukset, niin oltiin valmiina hyvin ansaitulle päivälliselle. Emmi-emäntä oli tunnettu pitojen laittaja, joten tarjoilu oli sen mukainen. Tarjoilussa ei huomioitu Kansanhuollon antamia määräyksiä.

Tätä kirjoittaessani huomasin olevani ainoa elossa olevaksi siitä talkooväestä, joten tämä on nyt tällainen pieni muisteluhetki menneestä ajasta ja tuleehan tapaus merkittyä muistiin. Naapurina Hanne oli vertaansa vailla oleva isäntä. Hän huomasi naapurin tilanteen, toimi sen mukaan. Raitalasta haettiin monesti apua vaikka keskellä yötä ja aina avunsaanti onnistui. Yleensä nuo yölliset asiat kohdistuivat kotieläinten sairaustapauksiin.

Pikkupojan silmissä nousi myös Idan arvo. Näihin aikoihin ei muistettu pyhittää lepopäivää. Yhteistyöllä ja naapuriavun turvin sitä elettiin niitä sota-aikoja ja vielä pitkään jälkeenpäinkin.

Esko Niemelä