Vapaaehtoistoiminta ei saa olla rasite

Pääkirjoitus 24.10.2019

Vapaaehtoistoiminnan tarpeen lisääntymisestä on viime aikoina puhuttu paljon. Vapaaehtoistoimintaa on tarjolla monen eri ikä- ja sosiaaliryhmän parissa, ehkä eniten vanhusten, yksinäisten, lasten ja nuorten. Vapaaehtoisten avulla pystytään muun muassa tarjoamaan laitoksissa asuville vanhuksille viriketoimintaa, viemään heitä ulos ja lievittämään yksinäisyyttä. Lasten ja nuorten harrastustoiminta varsinkin maaseudulla rakentuu myös pitkälti vapaaehtoistoiminnan varaan.

Esimerkiksi urheiluseurojen valmentajat, huoltajat ja muut aktiivit ovat lähes poikkeuksetta lajista kiinnostuneita aikuisia ja lasten vanhempia, jotka haluavat mahdollistaa lasten ja nuorten harrastamisen käyttämällä siihen omaa vapaa-aikaansa.

Vapaaehtoistoiminta kääntyy usein muotoon vapaaehtoistyö, mikä ehkä osaltaan jopa rasittaa koko käsitettä. Jos ihminen antaa aikaansa mahdollistaakseen vaikkapa itselleenkin rakkaan lajin harrastamisen tai viettääkseen hetken yksinäisen vanhuksen seurassa, ei kyse ole työstä. Työhön liittyy olennaisesti ajatus jonkunlaisen palkan saamisesta, mutta toiminnassa nimenomaan itse tekeminen on tärkeää.

On hyvä muistaa, että vapaaehtoistoiminta on nimenomaan omaehtoista, joten siitä ei saa muodostua tekijälleenkään taakkaa.

Ei ole kenenkään etu, jos vapaaehtoistoimintaan osallistuva puolestaan itse stressaantuu ja väsyy, kun pyrkii suoriutumaan lupauksista. Vapaaehtoistoiminta pitäisikin pystyä organisoimaan niin, että siitä olisi tasapuolisesti iloa sekä tekijälle että yhteisölle. Ja myös niin, että vapaaehtoiset pystyisivät helposti siirtämään vastuun välillä jonkun toisen vapaaehtoisen kontolle ilman syyllisyyttä.

Tässä lehdessä kerromme Hämeenkyrössä vapaaehtoistoimintaa organisoivan Rönsyn kautta syntyneestä ystävyyssuhteesta. Se on hyvä esimerkki tapauksesta, jossa nimenomaan molemmat osapuolet ovat tasapuolisesti saamapuolella.

 

Katri Linnikko
päätoimittaja