Tunnustuksia talvilajivihaajalta

Aurinko kimmeltää hangilla, sopiva pikkupakkanen nipistelee innoissaan poskia ja horisontissa häämöttää viikonloppu täynnä talvea.

Hiihtokeli on tuttu vieras työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa, kassajonoissa aikaa tappaessa ja lapsuudenperheen kanssa kuulumisia vaihtaessa. Mikäpä perisuomalaisempaa kuin pohtia sopivaa luistoa tai sitä, missä ovat tänä talvena parhaimmat ladut.

Olen siinä mielessä kehno suomalainen, että en nauti monistakaan perinteiseksi koetuista asioista.

Ruoka on yksi näistä: en pidä jouluruoista, en nauti kalakukoista, en välitä mustastamakkarasta.

Toinen, ja talvella akuutimpi keskustelunaihe, on tämä: en omista suksia, luistimia, lumikenkiä tai muita talven välttämättömiä urheiluvälineitä. Minulla ei ole edes toppahousuja.

Kyllä se hiihtokuume vielä iskee, minulle on hoettu siitä lähtien kun lähdin yläasteelta vannoen, etten enää koskaan tärise kylmästä niin-ja-näin luistaneiden suksien takia.

Olen nähnyt monen ikäiseni esittelevän vastahankittuja design-suksia sosiaalisessa mediassa. Päivän tarinat ovat täynnä idyllisiä kuksakahveja nuotiopaikalla (sukset sommiteltu somasti taustalle) tai piruettiharjoituksia uudenkarheiden luistinten päällä.

Kaikista noista kauniista kuvista huolimatta talviliikuntakuume ei syty. Ei nappaa. Ei huvita. Mieluummin piippaan itseni sisään kuntosalille ja juoksen inhimillisissä lämpötiloissa sopivan matkan juoksumatolla.

Syyttäkäämme lapsuutta.

Äiti ja isä olivat hyvin, hyvin, hyvin innokkaita hiihtäjiä molemmat. Koko kolmen lapsen sisältävä retkue raahattiin savolaisille järvenselille heti kun jää kantoi.

Muistot tuon ajan talvista ovat pääasiassa navakkaa tuulta puremassa kasvoihin, hikisiä kämmeniä, ikuisuuteen venyvää järvenselkää ja lohdutuskaakaota koettelemuksen jälkeen punakaksi paleltuneissa käsissä.

En ollut ainoa, joka koki hiihtoretket raskaina: noin viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä temperamenttisempi pikkusisko heitteli sukset ja sauvat menemään puolivälissä, juoksi takaisin autoon ja kieltäytyi tulemasta pois maanitteluista huolimatta.

Sallittakoon siis minulle hiihtotraumani.

Onhan tämä myös palvelus: pidän itseni pois laduilta innokkaimpien tieltä ja nautin kauniista talvikeleistä omalla tavalla.

Talvessa parasta nimittäin on hyvä kirja, lämmin viltti ja takkatuli.

Sälekaihtimet sen verran auki, että voin vilkutella iloisesti ohihiihtäville.

 

Nina Ylinen