Rasti toiseen ruutuun

Kolumni on kuulunut toimittajatyössä sarjaan ”hankalimmat nakit”. Kirjoitan viimeistäni.

Työpäivät mahtuvat ihan kohta kahden käden sormiin. Joulukuulla eläkeläismummuna en enää rastita itseäni vakinaisen työn tekijäksi.

Syyskuulla 34 vuotta sitten olin jo hyvän tovin tehnyt työtä, missä puhuin samojen ihmisten kanssa tapaamatta heitä. Jos kohtasimme, suljin silmät tai käänsin selän, ja yritin äänestä arvata, kuka hän on.

Se työ oli nähty. Halusin kohtaamaan ihmisiä oikeasti.

Onnellisten sattumien kautta pääsin toteuttamaan unelmaani huikeasti paremmin kuin osasin kuvitella. 25. marraskuuta 1985 tulin sinisessä villapuserossani Pohjois-Satakunnan toimitukseen. Päätoimittaja Jyrki Talonen otti vastaan ja kertoi tutulla riitialaishuumorillaan, milloin jäisin eläkkeelle.

Hän ohjasi minut aivan uudelle uralle, sillä antoihan se untuvikolle haastetta.

Toimittajan työssä on etuoikeutetussa asemassa. Työ avaa toimittajalle lukijoidensa edustajana monenlaisia ovia. Moni toimittajaksi ryhtyvä minun tavoin kuvittelee, että työssä voisi jollain tavalla vaikuttaa.

Työssä ennen kaikkea kohtaa ihmisiä, sillä sitähän se on asiallisissa aiheissa, tapahtumissa ja erityisesti henkilöjutuissa.

Miten monet kerrat on saanut toivoa, että osaisipa välittää eteenpäin sitä, mitä on kokenut. Se on elämänläheistä maalaisjärkeä, elämän viisautta ja kokemuksia, usein aitoa omistautumisen intoa – eri värejä, joita elämäksi kutsuttuun räsymattoon mahtuu.

Äärimmäisen kiitollinen olen hypähdyksestä kotiseutukirjallisuuden toimittajaksi. Kun lehtityön monipuolisuuden kääntöpuolena on lyhytjänteisyys, kirjatyö antoi tilaisuuden pitkäjänteiseen paneutumiseen oman seudun ihmisiin ja ihmeisiin.

Satavarmasti vielä monet, monet kerrat kaipaan omaa rakasta, kiinteää työperhettäni. Yhteen sulautunut pikkupesue luo nopeasti oman sisäpiirihengen. 34 vuodessa ehtii yhdessä kokea paljon ja yhdessä jakaa ihmiselämän monet vaiheet.

Osittain varhennettuna eläkeläisenä olen jo pikkasen totutellut eläkeläisen kiireisiin. Lämpimästi suosittelen mahdollisuutta liukua vähitellen eläkeläiseloon – varsinkin kaikille, jotka työskentelevät ihmisten parissa.

Uudessa kokonaisen eläkeläismummun virassa kultamururakkaat Oliver, Lilja ja Ilona vanhempineen, äiti ja elämänkumppani ovat etusijalla saamassa aikaani. Tapahtumista nautin kahta kättä heilutellen.

Saa nähdä, milloin herkeän miettimästä, mitä mistäkin kirjoitan.

 

Päivi Seppälä