Maastopyörä testasi polkijansa

Ensimmäinen kosketukseni maastopyörän kanssa ei mennyt oikein nappiin. Olin siskoni kanssa Lapissa 1990-luvun alussa, ja innostuimme vuokraamaan tuolloin jotain uutta ja ihmeellistä harrastusta edustavat maastopyörät. Kun ennestään lajia tuntemattomina lähdimme ensin poluille taiteilemaan ja lopuksi ajoimme takaisin tunturikeskukseen kilometritolkulla tylsää asfalttitietä, sai maastopyöräily olla minulta rauhassa ihan viime vuosiin asti.

Seuraava kokeilu oli – tai piti olla – jälleen pohjoisen poluilla muutama vuosi sitten. Makasin kuitenkin loman mökin sisällä flunssan kourissa. Mies kuitenkin innostui omasta vuokrapyörästään niin paljon, että kotikulmilla kävi ostamassa itselleen samantapaisen. Liisa Raipala toimittaja

Niinpä minusta tuli yllättäen maastopyörän haltija, kun miehen vanha mutta hyvä pyörä jäi virattomaksi. Kolmas yritys maastopyöräilyä Lapissa koitti tämän kesän lomalla. Pyörä oli tuttu taajama-ajelusta, mutta miten sillä selviää Äkäslompolon poluilla?

Takaisku tuli heti ensimmäisenä iltana: ylämäki, kiviä, myöhästynyt vaihteiden vaihto, vauhdin hiipuminen, yleistä sähläystä pyörän pysäytyksessä, ja kaaduin lyöden polveni kiveen.

Tää ei ole mun lajini, murisin reissun jälkeen.

Seuraavana päivänä oli kuitenkin uusi yritys, ja tällä kertaa sähläsin kartanluvussa. Pikku hiljaa alkoi ihmetyttää polun kulkusuunta, samoin se, miten helpoksi merkityllä reitillä on näin pitkä ja juurakkoinen mäki. Uusi ja tarkempi vilkaisu karttaan kertoi, että olimme luullun sinisen sijaan punaisella eli keskivaativalla reitillä. Jälkikäteen olin tästä kartturin mokastani iloinen, koska muuten en olisi punaiselle reitille uskaltautunut.

Sun ei varmaan kannata ajaa pitkospuilla noilla kapeilla renkailla, kun pitkoksien välissä on noin leveä rako, mies opasti taas yhdellä reissulla ja lähti itse kokeneempana polkemaan edellä pitkoksia pitkin. Monta pyöräilypäivää oli takana ja itseluottamus karttunut, joten kokeilin kuitenkin. Ehkä pitkoksilla pysyminen olisi ollut mahdollista, jos olisin katsonut eteeni enkä alkanut vilkuilla vaihdevipua.

Pohjoisen suossa kasvava paju otti minut vastaan pehmeään syleilyynsä, kun heti väärään suuntaan vilkaisun jälkeen putosin pitkoksilta pyörän kanssa kyljelleni. Ainoaksi tappioksi jäi ulkosyrjältään kastunut vasemman jalan lenkkari, ja turpeisesta suovedestä mukavan lisävärin saanut sukka. Sekin puhdistui pesussa.

Ehkä jotain tuli opittuakin tai ainakin itseluottamus karttui. Reissun jälkeen Pirkan Uralla Vatulan ja Ulvaanharjun maastossa polkiessa ylämäet eivät päässeet säikäyttämään, vaikka ne reisilihaksissa tuntuivatkin.

 

Liisa Raipala