Kytömäki keksii puuttuvat sanat

Anni Kytömäki Kivitasku kirjailija TulenkantajaAnni Kytömäen toinen romaani, Kivitasku ilmestyi heinäkuun alkupäivinä.

HÄMEENKYRÖ. Jos sopivalta tuntuvaa sanaa ei ole, hyvä kirjailija keksii sellaisen.
– Luotan lukijan ymmärtävän, vaikka ihan jokaista sanaa ei sanakirjoista löytyisikään, sanoo Anni Kytömäki, jonka toinen romaani, Kivitasku ilmestyi heinäkuun alussa.

Kivitaskun kirjoittamista tekijä kuvailee vaikeammaksi kuin esikoisteos Kultarinnan, joka herätti ansaittua huomiota ilmestyessään reilut kolme vuotta sitten.

Romaani oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi ja se sai Tulenkantaja-palkinnon 2015.
– Olin vähän huolissani, koska mielestäni sain kaiken sanottua jo Kultarinnassa. No, kertyihän sitä sanottavaa reilut 600 sivua tähän toiseenkin, Kytömäki hymyilee.

Toisaalta teoksen syntyä helpotti se, että kustantaja oli tiedossa.
– Kivitaskun uskalsin lähettää kustannustoimittajalle paljon keskeneräisempänä kuin Kultarinnan aikoinaan.

Kivitaskun tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun puolivälin ja nyt meneillään olevan vuosikymmenen välille, miten kirjailija piti romaaninsa henkilöt ja tapahtumat hallinnassa?
– Tein työn alkuvaiheessa aikajanan, johon kirjasin lähinnä henkilöiden syntymä- ja kuolinvuodet. Eipä siihen tosin juurikaan tarvinnut palata, Kytömäki kertoo.
– Kirjoitin ensin kirjasta yksinkertaisen raakaversion, jota parantelin useaan kertaan. Kerta kerran jälkeen löytyi kohtia, jotka ärsyttivät tai jotka eivät olleet mielestäni riittävän hyviä. On kuitenkin huojentavaa, kun tekstimassa on olemassa, ja sitä pääsee muotoilemaan. Kirjoittaessani kirjoitan itselleni, mutta nyt kun kirja on tuossa ja ihmiset voivat sen lukea, niin onhan se kauhistuttava hetki. Kirjassa on kuitenkin niin paljon elettyä elämää ja omia ajatuksia.

Luonnon kuvaajana ylistetty Kytömäki sanoo, ettei itse oikein jaksa lukea luontokuvauksia.
– Merkityksellisiä ja mielenkiintoisia kuvauksista saa, kun havainnon suodattaa ihmisen kautta, Kytömäki pohtii.

Kallio kyyristelee keränä. No ei kyyristele, kallio vain on. Näky kuitenkin vaikuttaa ihmiseen niin, että hänen mielessään se muovautuu tuollaiseksi mieli- tai kielikuvaksi.

 

Jokaisessa Kivitaskun henkilössä on ripaus kirjailijaa itseään.

Kenties läheisimmäksi hahmoksi Anni Kytömäki nimeää Sergein, venäläisen kirjailijan ja utopistin.
– Ihminen ei historian saatossa juuri muutu. Etenkin me taivaanrannanmaalarit olemme kautta aikain olleet melko samanlaisia.

Taustatyönä kirjailija on esimerkiksi kuunnellut Tampereen yliopiston kansanperinteen arkistossa kelanauhoja, joille on tallennettu kivityömiesten haastatteluja.

Tietokirjojen ja netin uumenista hän on hakenut tietoa lobotomiasta ja Pääsiäissaaren historiasta, muun muassa.
– Haluan tuoda Kivitaskussa esiin ihmisen kytköstä menneisyyteen. Meidän ei pidä suhtautua omaan aikaamme liian korskeasti ja kuvitella nykyhetken olevan jonkinlainen historian huipentuma.
Menneet tapahtumat vaikuttavat meihin, vaikka emme olisi niistä tietoisia.

Kultarintaa luonnehdittiin jopa ”Metsäraamatuksi”. Onko Kytömäen kirjoissa jokin sanoma?
– Varmasti on. Toivottavasti sellaisia, että ne rakentuvat tarinan kautta kokonaisuuksiksi, tekijä sanoo.

Taivaanrannanmaalari tai ei, mutta maailmanparantajaksi Kytömäki ei kirjoillaan pyri.
– Nuorempana haaveilin, että onnistuisin muuttamaan maailmaa paljonkin, esimerkiksi pysäyttämään ilmastonmuutoksen. Nykyään olen realistisempi. Kultarinnasta saamani palaute on opettanut, että teksteilläni voi olla vaikutusta yksilöiden ajatuksiin. Jo se on todella hienoa.

Kirjailija pitää jalat maassa, vaikka muut kohisevat.
– Ei kannata ihan hirveästi haaveilla, koska silloin romahtaa korkeammalta. Niinhän sitä sanotaan, että pessimisti ei pety, toteaa Kytömäki.

Ja hymyilee. Pessimistioletetuksi hän tekee niin epäilyttävänkin valoisasti.


Sakari Ilomäki


 

Kivitasku vahvistaa kirjailijan oman äänen

Kuten Kultarinta myös Kivitasku on melkoinen järkäle. Romaanissa on 645 sivua.

Anni Kytömäen Kultarinta oli yksi vuoden 2014 kirjallisista tapauksista. Palkitun ja ylistetyn esikoisromaanin jälkeen toisen kirjan kirjoittaminen tuskin voi olla helppoa. Hyvin Kytömäki Kivitaskussa kuitenkin onnistuu. Luontokirjailijan leima, joka kyröläismetsään asettuneeseen kirjailijaan on ainakin jossain määrin tarttunut, ei näytä koko kuvaa taitavasta sanankäyttäjästä.

Kivitaskussa liikutaan paitsi luonnossa, myös menneisyydessä. Ja ihmiset siellä Kytömäenkin luomassa luonnossa ja menneisyydessä liikkuvat. Ihmiskuvaus on luontevaa ja uskottavaa, vaikka henkilögalleriassa on kirjavuutta lapsista vanhuksiin ja vahtimestarista rangaistusvankeihin.

Kytömäki on vilpittömän kiinnostunut aiheestaan, ja tehty taustatyö ja perehtyminen näkyy, vaikka sitä ei alleviivata.

Rangaistusvankien tekemä kivityö 1800-luvun puolivälissä kuvataan yhtä uskottavasti kuin nykyajan kansatieteilijän kipuilu sukumökillä maailmaa paossa. Lobotomiaa ja Pääsiäissaarta unohtamatta.

Numeroa tekemättä, sielua lämmittävän kyröläisesti, Kivitaskussa vilahtelee myös Kytömäen luonto-osaaminen. Kytömäelle luonto elää monin tavoin ja hän kuvaa luontoa tunnistettavalla tavalla.

Kirjailijan itse keksimät uussanat ovat niin luontevia ja kuvaavia, että niiden puuttuminen Kielitoimiston sanakirjasta tuntuu melkein yllättävältä.

Kielen viehättävyydessä Kivitasku ei ehkä yllä Kultarinnan tasolle, mutta toisaalta se tekee uutuudesta esikoista helppo- ja nopealukuisemman. Kytömäen tapauksessa on vaikea päättää, onko mainittu piirre etu vai haitta. Kivitaskun voi lukea ahmimalla, kun Kultarinnan sulattelussa palasten piti ainakin itselläni olla pienempiä.

Kaunista suomea Kivitaskukin ehdottomasti on, ja Kytömäki onnistuu jo kahdella romaanilla osoittamaan, että hänellä on oma ääni. 645 sivua syvään Kivitaskuun mahtui muuten vain yksi kirosana.

Sakari Ilomäki

 

Anni Kytömäki: Kivitasku. Romaani, 645 s. Gummerus 2017.