Karhun sukua?

 

Yhä aikaisemmin pimenevät illat ja hämärät aamut muistuttavat siitä, että edessä olevaan syksyyn pitää varautua paitsi heijastimilla, jonkinlaisella ”näin kestän pimeän vuodenajan nukahtamatta kesken arkisten velvollisuuksien” -strategian. Ihminen kun ei voi vetäytyä talviunille karhun tavoin (mitä vielä syksyn edetessä takuulla kovasti kadehdin).Liisa Raipala toimittaja

Vaan ollapa karhu, tuo ikiaikaisten myyttien ja tarinoiden kohde, joka vetäytyy talviunille viideksi kuukaudeksi – tosin ei pimeyden vaan talvisajan ravinnon hankalan saatavuuden vuoksi.

Tulevana lauantaina, syyskuun 21:ntena on vanhan kansan syys-Matiksi kutsuma päivä, jolloin karhun uskottiin käyvän talvipesäänsä. Tästä ja monista muista karhuun liittyvistä myyteistä kerrotaan Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn teoksessa Pohjolan voimaeläimet.

Ei ihme, että karhua on pidetty myyttisenä, erityistä voimaa kantavana eläimenä, onhan se kooltaan ja voimiltaan todellinen pohjoisten metsien kuningas. Karhua on pidetty taivaan jumalan poikana, joka on laskettu maan päälle kultaisessa kehdossa.

Esimerkiksi suomensukuisiin kansoihin kuuluvat hantit uskoivat polveutuneensa karhusta, koska karhukin voi nousta takajaloilleen seisomaan, jättää tasa-astujana samantapaisia jalanjälkiä kuin ihminen, ja ravintokin on samantyyppistä. Ihmisen ja karhun suhteen on uskottu olevan niin erityinen, että ihminen voisi muuttua karhuksi.

Mutta voisiko tässä erityissuhteessa kuitenkin olla ihan vähän jotain tottakin? Karhu kulkee syksyllä marjamättäiden ääressä herkuttelemassa, että saa nahkansa alle paksun rasvakerroksen pitkää talviunta varten. Kyllähän monella ihmiselläkin tahtoo olla taipumus syksyn edetessä syödä makeaa ja muuta hiilihydraattipitoista – ja lihoa. Voihan kyse olla silkasta ahneudesta ja itsehillinnän puutteesta, mutta voisiko iltojen pimetessä helposti kasvava ruokahalu olla jokin jäänne ihmisen ja karhun yhteisestä myyttisestä menneisyydestä? Ainakin niin voi uskotella itselleen.

Karhu vaati muinaissuomalaisilta myös erityistä kunnioitusta. Siitä käytettiin kymmeniä eri nimityksiä, sillä jumalaista alkuperää olevan eläimen oikeaa nimeä ei saanut käyttää. Sen uskottiin ymmärtävän ihmisten puhetta, ja jos se olisi oman nimensä kuullut, se olisi osannut kiertää metsästäjien ansat. Lisäksi otso, ohto, kontio ja muut ilmaukset olivat tarpeen, jottei karhu-nimen käyttö olisi houkutellut mesikämmentä elintärkeän karjan kimppuun.

Tänä päivänä karheasta turkista nimensä saanutta otsoa voi kyllä nimittää karhuksi – mutta en silti mielelläni sitä metsässä kulkiessani tapaisi.

 

Liisa Raipala