Kaamosnegatiivisuus

”Marraskuu on kaikkein tyhmin kuukausi, joka vuoteen sijoittuu. Siinä ei ole mitään hyvää.”

Tässä lausahduksessa tiivistyy se, mitä mieltä työpaikan pienen kahvipöytäseurueen enemmistö on marraskuusta, joka juuri parhaillaan hiipii mieliimme, luihimme ja ytimiimme. Huh, kuinka on synkkää. Ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun työpäivän jälkeen aloitetut pihapuuhastelut pitää lopettaa iltapäiväviideltä. Liisa Raipala toimittaja

Pimeyden langetessa ei enää näe, mitä tekee.

Keskellä päivää taas tulee epätodellinen olo, kuin kulkisi jossain oudossa, ruskeanharmauden ja sumun sävyttämässä maailmassa. Eihän tähän auta edes silmien hierominen. Olisiko paras olla pesemättä silmälasit muutaman viikon ajan? Silloin voisi uskotella itselleen, että kaikenkattava harmaus johtuu rasvaisista linsseistä eikä ympärillä kaikessa hiljaisuudessaan lepäävästä marraskuusta. Ihmisten ilmoilla kulkiessa huomaa yhden jos toisenkin vähän haukottelevan.

Kaamos voi tiettävästi aiheuttaa kaamosväsymystä ja jopa kaamosmasennusta. Tähän voisi vielä lisätä epätieteellisen kaamosnegatiivisuuden. Marraskuu, jos mikään viimeistään kaivaa esiin sen, kuuluuko ihminen negatiivisten ja positiivisten ajattelijoiden joukkoon. Yksi iloitsee tilaisuudesta istua illan hämärtyessä mukavalle tuolille, sytyttää pitkävartisen lampun ja kääriä jalkojen ympärille lämmin viltti. Toista ärsyttää jopa marraskuinen auringonpaiste: se nimittäin tulee niin viistosta, että silmiä häikäisee.

Marraskuussa alkaa myös miettiä, pitäisikö autoon hankkia laatikollinen heijastimia. Niitä voisi jakaa jalankulkijoille, jotka aiheuttavat autolla ajavalle kauhunväristyksiä ylittämällä kadun mustissa vaatteissa ja ilman heijastinta.

Onkohan marraskuun synkkyys yllättänyt heidätkin?

 

Liisa Raipala