Huolissaan pitää olla…

mielipidekirjoitus pirkanmaa hämeenkyrö ikaalinen jämijärvi viljakkala

 

 

 

Tiistain 5. maaliskuuta esitetyssä tiedeohjelmassa Sari Valto esitti vakavan huolen Suomen luonnon hupenemisesta. Toimittaja Juha Kauppinen on juuri saanut valmiiksi Suomen luonnon monimuotoisuutta käsittelevän kirjan nimeltään yksinkertaisesti Monimuotoisuus. Ohjelman toinen vieras Timo Kuuluvainen on tutkinut erityisesti metsäluonnon palautumista jatkuvan kasvatuksen avulla avohakkuita vastaan.

Ohjelma aivan havahdutti minut hereille muistamaan jälleen, miten olen saanut viettää lapsuutta ja nuoruutta Viljakkalan maalaisluonnon rikkaan monimuotoisuuden ympäröimänä.

Lähitienoilta löytyi hyvin monenlaista metsää. Oli valoisaa mustikkavaltaista harvaa kuusikkoa, joka toisaalla laskeutui kohti järveä muuttuen kallioiseksi kituliaisten mäntyjen kivikoksi. Toisaalla kuusikko syveni tummanpuhuvaksi ikimetsäksi, jossa puiden juurilla viihtyi vain sammal, ei mustikkaa, ei oravanmarjaa. Kotiani ympäröivä metsä saattoi olla myös valoisa haka, jossa sulassa sovussa viihtyivät havupuiden kumppaneina koivu, haapa ja jopa metsälehmus.

Valoisan mielikuvametsäni läpi kulki mitä kaunein ja tunnelmallisin metsätie. Se ravitsi kulkijan kaikkia aisteja. Tuulen ja puiden omia ääniä täydensi rikas lintumaailma. Peipponen helskytti säveliään, joiden sekaan solahti tiltaltin iloinen lirputtelu. Jossain kauempana kujersi metsäkyyhkynen ja kahahti siivilleen koppelo.

Metsätien tunnelma täydentyi monimuotoisten kasvien tuoksuilla. Hieman kostemmassa kohdassa erottuivat maariankämmekän ja kirkiruohon hento lilan sävy ja vieno tuoksu sekä soikkokaksikon kalvas, tuoksuton kellanvaaleus. Mustikanvarpujen lomasta kiiltävälehtiset talvikit ojensivat tanakoita kukkavavanojaan. Tuoksumaailmaa kannattelivat hennoilla keijukaiskelloillaan kannolla suikertavat vanamot. Luonnonkukan täydellisyyteen puhkesi iltaa kohden tuoksuaan voimistava valkolehdokki.

Metsätien luonnon moninaisuuteen kuuluivat vielä metsäluontoa suosivat perhoset. Niitäkin oli useita lajeja. Sini- ja kultasiivet istahtivat mieluusti maitikan tai kämmekän kukinnoille mettä ja siitepölyä etsien. Kullakin perhosella on oma ravintokasvinsa, jota sen toukan kasvu ja kehitys vaatii.

Mustikoita poimiessani törmäsin silloin tällöin erikoiseen värikkäiden karvatupsujen peittämään mönkijään. Se ahmi vauhdilla mustikanlehtiä. Jos sitä koski, otus kierähti keräksi ja pudottautui maahan. Hyönteiskirjoista selvisi, että kyseessä on tupsutoukkakehrääjän toukka, nykyiseltä nimeltään hauskasti täplätupsukas. Niiden kasvatustakin lasipurkissa yritin kerran vinttikamarini aulassa. Toukat kyllä koteloituivat katonrajaan, mutta eivät yltäneet aikuisiksi perhosiksi.

Tätä mielikuvien lempeätä metsätietä tuskin enää on, enkä sitä enää haluaisi kulkeakaan.

Pelkään, että tienvarren luonto on kokonaan muuttunut. Isommat puut on kaadettu, tilan ovat vallanneet pajut, horsmat ja heinikot, joiden varjossa istutetut puuntaimet kituvat. Samoin ovat tukahtuneet arat talvikit ja kämmekät. Satunnainen nokkosperhonen viivähtää vielä tovin horsmankukalla ja metsän nokiperhonen availee siipiään tien auringonläikässä. Mutta missä ovat sinisiivet ja auroraperhoset?

Ravintokasvien kadottua ne ovat joutuneet siirtymään jonnekin muualle.

Aulikki Plihtari

 

Lähetä oma mielipiteesi UutisOivan sivuille! Ota meihin yhteyttä sähköpostitse toimitus@oivaseutu.fi tai lähetä tekstiviesti 0400 922 803