Hoksaammeko puhua?

vieraskynä kolumnisti kolumni vieraileva kirjoittaja uutisoiva

 

 

 

Joku aika sitten tapahtui luokassani yllättävä tilanne. Koulutuksenjärjestäjä oli palkannut valokuvaajan ottamaan ammattialoista kuvia markkinointia varten. Valokuvaaja sattui olemaan entinen opiskelijani. Kutsun hän tässä Eeviksi.

Eevin sosiaaliset taidot ovat poikkeukselliset. Vuosia sitten opiskelijana hän osasi lukea niin kurssikavereidensa kuin opettajankin rivienvälisiä tunnetiloja. Usein me opettajat havaitsimme, miten Eevi hoksasi tsempata kaikkia – ilman että hänen tarvitsi. Aina uusille vuosikursseillekin hän oli tarjoamassa keksejä.

Nyt Eevi kehui ammattialaa ja kuvattavia. Koska emme enää ole opettaja-opiskelija suhteessa en tulkinnut sitä suoranaiseksi imarteluyritykseksi. Sitä paitsi luulen tuntevani sen verran Eeviä, ettei hän täysin katteetta moisia päästelisi.

Illalla pureskelin kokemusta. Meillä Suomessa on puhumattomuuden perinne, jota tukee joukko hassuja sananlaskuja: ”Puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa” tai ”Ei kissa kiitoksella elä.” Mutta vaikka se ei eläisikään, niin silittämällä se alkaa kehrätä.

Oma oppimiskäsitykseni lähtee sen oivaltamisesta että persoonamme ja työkykyisyytemme on enemmän kuin osiensa – kuten esimerkiksi koulutuksen summa. Osaamisemme ei ole pelkkää historiamme tuotosta, vaan siinä on parhaimmillaan kyky tarkastella asioita etäännytetysti. Kutsun tätä perspektiivin vaihtamiseksi.

Inspiraatio ja innoitus, oman tekemisen mielekkyys eivät ole vain sanahelinää, vaan tärkeitä käytännön instrumentteja.

Nykyaikaisessa työnteossa juuri vuorovaikutustaidot korostuvat. Ne tuovat valoa myös taloudellisten leikkausten keskellä.

Opettajan rooli on osin samanlainen kuin vanhemman rooli. Meidän tulee osoittaa nuorille suuntia ja toimia yhteiskuntaruumiseen osallistajana: ohjata pois syrjäytymisen suunnasta. Herättää aamulla kouluun ja jaksaa keskustella siitä, miksi kännykän herätystä ei kannata kytkeä pois. Tämänkaltainen arkinen kommunikointi vihkii osapuolensa yhteisönsä jäseniksi. Myös me ohjastajat. Siksi perään kannattaa aina kysellä ja huudella. Silloinkin kun vastausta ei kuulu – kun se on mykkä tai muuten vihamielinen. Tai kun itseään väsyttää.

Samalla kommunikaatio on myös eksistentiaalista ihmisyyden välittämistä, jossa sanat merkitsevät. Parhaimmillaan ne ovat vapauden avaimia: silloin kun puhuja ja kuuntelija niin haluaa.

Vaikka meidän ammatilliset ja perhepoliittiset tehtävät on ennalta määritellyt, niin jäljelle jäävät rajapinnat. Miten liitymme muihin ihmisiin? Miten puhuttelemme vierasta ja tuttua?

En kuitenkaan tarkoita positiivista ajattelua, sillä asioiden hektisyys tuo mukanaan kasvatuksessa kaikenlaista karvautta, masennusta, eroamisia, mutta rajat ylittävään kommunikaatio on kasvatusfilosofiani lähtökohta. Eihän vanhemmuudessa ja opettamisessa muuten mitään järkeä olisi.

Moni meistä on Eevin kaltainen. Kunhan vain hoksaamme sen.

 

Petri Aarnio

Kirjoittaja on ammatillinen opettaja.