Haverin historia kurkottaa kauas

Korjaamo-osaston työntekijoitä. Vasemmalta Väino Lehtiniemi, Tirkkonen, Karvinen, Väino Makinen, Eino Oja, Väino Koskinen, Osmo Huju, Pauli Hietala ja Kaiku Virtanen.

VILJAKKALA. Malmia, kultaa ja kummituksia – Viljakkalan Haverin värikäs historia on täynnä alkuja ja loppuja. Tarina alkaa rautamalmista ja päättyy matkailuun, mutta välissäkin ehti tapahtua.

1700-luku

Ensimmäiset viralliset asiakirjamerkinnät alueelta ovat vuodelta 1726, jolloin korpraali Lindtman raportoi Ansomäen malmikentästä, noin kilometrin Haverista etelään. Nykäys eteenpäin tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin, kun vuorimestari Daniel Tilas totesi rautamalmia tosiaan löytyvän ja ehdotti rautaruukin perustamista – tosin Hämeenkyrön puolelle. Ensimmäiset koelouhinnat toivat sekä toivoa että pettymystä: malmia kyllä löydettiin, mutta siinä oli rikki- ja kuparikiisua niin runsaasti, että asiaa hoitanut yhtiö laittoi pillit pussiin. Yrittäjiä riitti tästä huolimatta. Turun akatemia ja porvari Henric Ahlström tekivät molemmat erikseen alueella kaivamisyrityksiä. Varaton Ahsltröm joutui lopulta poistumaan häntä koipien välissä. Yliopisto teki alueelta lukuisia tutkimuksia. Sanottiin jopa, ettei kaivos voisi edes tuottaa ”muuta kuin asiakirjapinkkoja”.

 

1800-luku

Hylätty Haveri kiinnosti montaa, mutta tuotti pettymyksiä. Kaikki yritykset saada kaivostoimintaa jaloilleen joko kaatuivat lupien puutteeseen, kiisujen määriin tai sisäisiin kahinoihin. Vuonna 1842 Tampereelle sulatusuunia varten perustetulle yhtiölle myönnettiin erioikeus Haveriin. Toiminta oli kuitenkin pienimuotoista: esimerkiksi 1846 paikalla louhi 4–6 miestä, tuloksena yhteensä 170 tonnia. Tästä malmista Tampereen masuuni sai käytettyä vain 10 prosenttia sen huonon laadun vuoksi.
Kaivoksen kultakausi oli ovella. Vuonna 1856 Tampereen masuunin omistaja K. A. Wasastjerna nosti louhintamääriä. Työntekijöitä oli parikymmentä, osa Ruotsista tuotuja ammattimiehiä, jotka kommunikoivat tulkkien välityksellä. Työväellä oli kaivosalueella asuinrakennuksia, joissa asui useampi perhe. Alueella oli myös ruokalarakennus. Herrojen huoneet (”ruottalaisten puoli”) olivat luonnollisesti vielä erikseen.
Raskas työ aloitettiin aamuviideltä ja lopetettiin iltakahdeksaan mennessä. Aamulla kaivanto tyhjennettiin yön aikana sinne kertyneestä vedestä. Sitten laskeutuivat kaivajat, jotka tekivät kallioon reikiä käsiporilla. Reiät panostettiin ja räjäytettiin yhtä aikaa ruudilla. Kaivantojen tikkaita jouduttiin usein räjäyttelyiden jälkeen paikkaamaan. Malmikivet nostettiin vaijeriin kiinnitetyllä, lujasti raudoitetulla puupuntulla. Alhaalta annettiin kelloilla merkki hevosmiehille nostaa tynnyri pystyyn ja vetää se ylös.
Päivän päätteeksi palkka maksettiin sen mukaan, kuinka pitkälle poraus oli edennyt. Palkat olivat kohtuullisia – noin 80 penniä. Neljästä kaivannosta suurin, Kaikuva Kruuna, oli noin 30–40 metriä syvä.
Malmi kulki Tampereelle hevosilla. Talvisin ajettiin Karhejärven kautta Kyrönlahteen, josta jatkettiin jäitä pitkin Tampereelle. Kuormia ei Tampereen päässä punnittu, minkä vuoksi ajajat pudottelivat matkalla suuria kiviä pois hevosia säästääkseen. Vironvuoren läheltä voi kertoman mukaan vieläkin löytää näitä röykkiöitä.
Tarina kertoo myös, että kun Tampereella alettiin epäillä kevyitä lasteja, ajajat lisäsivät tavallisia kiviä kuormaansa Näsijärven rannalla.
Eräänä pitkäperjantaiaamuna oli nähty vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutuneen kruuvanhaltijan menevän kaivoksen pajaan ja lyövän ovet perässään tiukkaan kiinni. Kun mentiin katsomaan, ei pajassa ollut ketään. Tästä ennustettiin kaivoksen lopun olevan lähellä – ja 1865 ennustus kävi toteen.

 

1900–1960

Kaivosalue jäi kymmeniksi vuosiksi tyhjilleen rappeutumaan. Vuonna 1935 Oy Vuoksenniska Ab osti kaivoksen professori Hans Hausenilta. Hintana oli vanha auto. Malmia ei ajan tarpeisiin riittänyt, mutta haitallisena pidettyä kuparia löydettiin merkittäviä määriä. Ne samat kiisupitoisuudet, jota aiemmat yrittäjät olivat kironneet, sisälsivätkin kultaa ja hopeaa. Kaivosta johti vuori-insinööri ja vapaaherra Erik Aminoff – Haverin paroni.
Sodan varjossa vuonna 1939 alueelle nousi useita rakennuksia. Kaivoskäytävää maan alle syntyi yli kaksi kilometriä, josta seuraavan 20 vuoden ajan saatiin tyydytettyä maan koko kultatarve. Puhdasta kultaa saatiin parhaimmillaan noin kilo päivässä. Haverin kullasta tehtiin myös vuoden 1952 olympialaisten mitalit.
Kultakaivoksella työskenteli noin 150 henkilöä. Alueella oli asuinrakennusten lisäksi muun muassa vesi- ja viemäriverkosto, kirjasto, ensiapuasema ja leikkaussalin kalusto. Sodan aikana kaivoksella oli työntekijöinä myös venäläisiä sotavankeja.
Sodan jälkeen kullan hinta laski ja kilpailu kiristyi. Kaivos päätettiin sulkea kultasuonten tyrehdyttyä vuonna 1957, ja käytävät hiljenivät lopullisesti joulukuussa 1960. Kaivoksen jälkeensä jättämä rikastushiekka peitti 20 hehtaarin kokoisen alueen.

1960-

Kaivoksen poistuttua alueella käynnisteltiin ravintola- ja kurssitoimintaa. 1980-luvulla alueelle valmistui 30 lomamökkiä, uimaranta ja tenniskenttä. Kaivos täyttyi vedellä toiminnan loppumisen jälkeen, ja siitä tuli suosittu – joskin vaarallinen – urheilusukelluspaikka, jossa vesi oli kirkkaan turkoosia. Labyrinttimaiset tunnelit ovat vieneet yhteensä neljän sukeltajan hengen. 1990-luvulla Haverissa suoritettiin uusia koekaivauksia ja kaivostoiminnan toivottiin alkavan uudelleen. Kuilun pumppaus alkoi elokuussa 1997 ja sen arveltiin kestävän useita kuukausia. Vettä kuilussa ja tunneleissa oli varovasti arvioiden 700 miljoonaa litraa. Kuitenkin vuonna 1998 kullan maailmanmarkkinahinta romahti, joten poraushanke raukesi. Haverin kaivoskylän kunnostus aloitettiin helmikuussa 1999 ja työ on jatkunut kolmena hankkeena vuoteen 2005. Sukeltajat palasivat vuonna 2009, vaikka allas onkin entistä sameampi. Nykyään alueella toimii lomakylä, jonne houkuttelevat talvisaikaan etenkin vaellusreitit ja talviurheilu. Kaivosajasta muistuttaa kultakaivoksen avoreunainen, vedellä täyttynyt avokuilu. Myös rakennuksia on säilynyt: Piippulanrivin työläisasuntoja on kunnostettu, samoin ”Vankitalo” ja Kaivosmäen tuotantorakennuksia. Alue onkin maassa ainoa kaivoskylä, joka on suurelta osin säilyttänyt alkuperäisen muotonsa.

 

Nina Ylinen