Elämää kaikujen kanssa

Viime viikot ovat antaneet muistutuksen. Kannattaa varoa, mitä sanoo.

Voisi tietenkin ajatella, että sen olisi oppinut tähän ikään, kun työurastakin on jäljellä suurinpiirtein takakaarre ja etusuora. Toisaalta tässä iässä opetuksesta saa elävästi uusia, jopa riemukkaita muistutuksia.

Kannattaa varoa, mitä sanoo, jos ei halua kuulla omia varomattomuuksia suusta, josta niitä ei halua kuulla. Oletan, että tätä elämänviisautta minunkin kannattaa ruokkia mielessäni paljon pidempi tovi kuin aivan lähiajat.

Kun höpöttelyt pikkuväen kanssa aloittaa heti heidän ilmaannuttuaan elämän rikastuttajiksi ja kun yksi sun toinen tutkistelee heidän kanssaan kirjoja, eittämättä koittaa ennen pitkää aika, jolloin huomaa elävänsä kaikujen kanssa.

Kaksitavuisia sanoja alkaa kuulua toistona. Kolmitavuisiin pikkuväen pitää ensin keskittyä, vaan tottakai treeni tekee mestareita.

Kun minä-pronomini yhdistettynä siihen tavallisesti liittyvaan verbimuotoon on tietyissä seurapiireissä unohtunut itseltä ja korvautunut mummuiluilla, yhtenä päivänä maailman ihanin ihmelapsi vetää siitä narusta, joka avaa taivaan.

Historiakirja saa merkinnän, kun äiti ja isä vuorotellen vyöttävät sinisilmäistä sirkuttajaa turvaistuimeen ja tämä melkeinpä laulaa: Mummu, mummu, mummu.

Onneksi yhteinen ymmärrys ylittää hidasteita, joita vielä suppea sanallinen ilmaisukyky toistaiseksi aiheuttaa. Kun korkea jakkara pitää saada keittiön peränurkasta eteiseen siivouskomeron eteen, jotain todella tärkeää pieni ihminen tavoittelee.

Kuten isin työkalupakkia yläkaapista. Eikä yhteisymmärrys koe korjaamatonta kolhua, vaikka joskus joutuu sanomaan ”ei” vedoten esimerkiksi jomman kumman osapuolen tapaturmauhkaan.

 

Päivi Seppälä