Kun ihminen ikääntyy, hän alkaa vilkuilla olkansa yli taaksepäin. Usein sieltä pilkistää muistoja, etenkin kesäisiä sellaisia. Minulle se tarkoittaa aurinkoa ja hiekkarantaa Kyrösjärven rannalla. Tänä kesänä palaan sinne yli 60 vuoden jälkeen.

Olen syntynyt Helsingin keskustassa ja kasvanut Käpylässä. Isänpuoleinen suku oli evakkoja ja hajallaan ympäri Suomea, mutta Kyröskoskella asuivat Nordlingin mamma ja pappa.

Heillä ei ollut rantamökkiä vaan rapattu talo harjun rinteessä. Mamman sisaren Arlan mies oli kuitenkin tehtaalla toimessa ja siksi saimme käyttää tehtaan kesäpaikkaa. Minä luulin lapsena, että kaikki rannat ovat yhtä ihania kuin siellä. Elämä on sittemmin opettanut, että niin ei todellakaan ole.

Ester ja Georg Nordling eivät olleet minulle mitään sukua, mutta heillä ei ollut omia lapsenlapsia, joten he omivat minut. Minua pidettiin kuin prinsessaa. Sain istua joka päivä salin kustavilaishuonekaluilla ja nauttia teetä leivosten kera. Seinillä oli valtavia tauluja, antiikkikelloja ja korkeita peilejä. Ne olivat olleet Liedon kartanossa ja Hämeenkyrön pappilassa, joista mamma ja pappa olivat kotoisin. Heidän ainoa poikansa oli nainut minun isäni sisaren ja jäänyt perheeni ystäväksi vielä avioeronsa jälkeenkin.

Kaikki kyröskoskelaiset tunsivat 40-luvun lopulla papan, sillä hän oli ollut paikallinen kansanhuollon johtaja. Mamma oli kotirouva, joka lausui runoja saksaksi ja opetti niitä minullekin, mutta ei mamma mikään hienostelija ollut. Hänen läheinen ystävättärensä oli kemikalikaupan Lyyli, jonka luona käytiin ahkerasti vierailuilla.

Nordlingin talon ohi kulki ilmassa vaijeria pitkin jonkinlaisia ”vaunuja” tehtaalle. En tiedä, mitä ne sisälsivät, mutta joskus niistä näkyi ihmisiä, vaikka se oli kiellettyä.

Silloin juoksin tietä pitkin niiden perässä, että näkisin jos joku putoisi. Kaipasin kai jännitystä. Sitä sainkin lukiessani salaa iltaisin vinttikamarissa Agatha Christien dekkareita, vaikka olin vasta ekaluokkalainen.

Olin oppinut lukemaan jo 3 -vuotiaana, eikä talossa ollut lastenkirjoja. Vintistä olin löytänyt kirjan, jonka nimi oli ABC-murhat (myöh. Aikataulukon arvoitus). Siitä alkoi salapoliisiromaani-harrastukseni. Lopulta 60-vuotiaana aloin sitten itse niiden kirjoittajaksi, koska dekkarit olivat muuttuneet liian verisiksi.

Kyröskoski jäi, kun vanhempani erosivat, mutta palasin sinne syksyllä 1964, kun aloitin opiskelut Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Tampereella. Jouduin yöpymään mamman kuperalla kustavilaissohvalla, koska vintissä oli vuokralainen ja lisäksi Arla oli muuttanut hänen luokseen. Minä odotin kämpän vapautumista Domukselta, sillä alkanutta opiskelijaelämää haittasi se, että luentojen jälkeen oli palattava kiireesti Kyröskoskelle. Sillä tiesin, että kaksi mummelia istui Matkahuollossa käsilaukut tanassa odottamassa tuloani.

Tänä kesänä on vihdoin minun vuoroni päästä lomaviikolle Kirjailijaliiton kesäpaikkaan Ikaalisissa, joten tieni vie myös Kyröskoskelle. Ja jos Hämeenkyrön pappilasta tulee museo, sinne saattaisi hyvinkin löytyä sieltä lähtöisin olevia huonekaluja.

Minut kohtaa Ikaalisissa Rahkolan kesässä sunnuntaina 13. kesäkuuta.

Ata Hautamäki

kirjailija