Äitini äitini äitini äitini äiti

U4d1. Merkkiyhdistelmä ei paljasta sanana mitään. Sen kuitenkin sain, kun valutin sylkeä muoviputkeen, ja lähetin monen mutkan kautta Yhdysvaltoihin. Vieläpä maksoin siitä ilosta.

DNA-testin tarkoituksena oli selvittää kaikki piilevä kauheus elämässäni. Onko sisääni kirjoitettu Alzheimerin tauti? Kannanko tappavaa geeniä, jonka takia ei kannattaisi tehdä lisää lapsia? Pitäisikö rintasyöpäseulonnoissa käydä tavallista useammin? Noppa on heitetty puolestani ajat sitten, miksen katsoisi tulosta.

Tuloksista ei paljastunutkaan mitään järkyttävää. Aika varmasti menetän näköni vanhempana, ja voi olla, että joudun vielä luovuttamaan verta harvinaisen sairauden takia (kannan molempia riskigeenejä). Hassua kyllä, geenitesti kertoi myös, että hiukseni ovat vaaleat ja silmät siniset (totta), että korvavaikkuni on märkää (???) ja että todennäköisesti pelkään korkeita paikkoja (totta!).

Lisäksi kävi ilmi, että olen häkellyttävän suomalainen – 99,9 prosenttia minusta on sitä, mikä yhdistetään suomalaiseen perimään. U4d1 eli äitilinjani haploryhmä paljasti yhtäkkiä uskomattoman tarinan esiäidistäni, joka parkaisi ensimmäisen itkunsa 180 000 vuotta sitten itä-Afrikassa. Ja siitä, jonka tyttärentytär matkusti Punaisen meren yli 70 000 vuotta sitten. Yksi hänen tyttäristään, jota kutsutaan joskus lempinimellä Ursula, synnytti tyttären, joka kulki Eurooppaan 47 000 vuotta sitten. U4 eli jääkaudella, joko Etelä-Euroopassa tai Kaukasusvuorilla.

Ja sitten minun esiäitini, U4d1, nainen, joka 9 000 vuotta sitten eli todennäköisesti jossakin Uralvuorten varjossa, ja jonka jälkeläisistä pääsemme suoraa polkua minuun. Äitini äitini äitini ja niin edelleen… äiti.

DNA paljastaa meistä sen rumimman puolemme: sairaudet, pelot, riskit, rasitteet.

Se kätkee sisäänsä myös kauneimman tarinan: äidin, joka pitelee sylissään tytärtään.

 

Nina Ylinen